lauantai 10. joulukuuta 2011

Minne vie tie

Viikonlopun kaksi ensimmäistä kolmannesta olivat kovin miellyttäviä. Viimeinen on vielä mysteeri. Paljon kaikkea pientä kivaa tapahtui ja vielä enemmän sontaa jauhettiin. Oi että, kyllä kelpaa, siitä huolimatta että jokunen humalatilan alaisena tahi ei lauottu piikki vähän menikin nahkaan sen hetken verran turhan syvälle. Siihen ei onneksi kukaan kuole, ja lähinnä ne pistot naurattavat jälkeenpäin - varsinkin, kun ne olivat niin usein johdettavissa henkilöitten omiin puutteisiin tai aivan muuhun kuin ilkeyteen perustuviin ajatuksiin. Herrasmiesten menestyksen puutteesta naisten keskuudessa piikittelee henkilö, joka ei itse kykene herrasmieheyteen ja toivottomista rakastumisista vitsaileva tyyppi on liian hilpeässä tilassa muistaakseen, että hupsis, se olikin totta tuon kohdalla. Ei siinä mitään mutta kun tämän tunteen kohde sattui istumaan siinä takana. Eheh. Noh, onneksi hän ei suhtaudu mitenkään huonosti (vaikkakin hiprakassaan oletti noin kolmasti minun käyttäytyvän sopimattomammin kuin käyttäydyinkään, näin uskallan sanoa koska tilanteen ulkopuolinen todistaja oli kanssani samaa mieltä). Jaksan ihailla hänen lempeyttään asian tiimoilta.

Näitten bakkanaalien jälkimainingeissa ajauduin ystävän kämpille. Siellä puimme asioita kahden, ja pienen lipsahduksen jälkeen sain kuulla erääseen keskusteluun sisältyneen muutakin minua koskevaa kuin olin aiemmin tiennyt. Tieto ei ollut kuitenkaan mitenkään negatiivista. Oikeastaan se ehkä selvensi asioita.

Ehkä hänen tuleekin seistä aivan omilla jaloillaan johonkin pisteeseen asti. Ehkä hän voikin nähdä vain aivan suorin selin, ehkä hän voi vasta sitten vetää henkeä tähtivyön tasalla.

Sopii vain toivoa, että silloin hän haluaa sen myös tehdä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Jos liedelle käy käteni, sen heti vedän pois

Samuli Putro - Minä rakastan sinua

En tiedä, johtuuko tämä vain kuunkierrosta, mutta tuntuu, että tämänpäiväinen kahvilareissu porukalla oli tavallista kahvilareissua rankempi, vaikka seurassani olleet ihmiset ovatkin ihania ja kultaisia.

Ei uskoisi, että yksi vitsikäs huomiointi voi luoda noin paljon epävarmuutta. Utu hulmahti mielestäni ja minulle tuli kylmä. "Se ei ollutkaan totta", niin. Ei ole hauskaa, kun epäilee kursivoidun fraasin vielä vähän voimakkaammin todenmukaiseksi elettyään tovin rauhassa oman mielensä pöhnässä. Tavallaan olen myös loukkaantunut - myönnän, etten ole siinä vain kuten kenen tahansa kaverin kanssa. Ei tunnu hyvältä, kun tuntuu, että tunteitani halvennetaan. Eivät ne ole mitään jääkiekkoilijapoikamaista "öhöhöh"-kamaa. Eivät edes puhdas, pelkkä ystävyys ja siihen pohjautuva vastaava toiminta olisi. Toisaalta asianomainen ei tiennyt ja saattoi vain epähuomiossa valita sanansa väärin yrittäessään olla hauska. En tiedä. Pohdinpa vain.

Hän vaikutti pariin otteeseen varsin vaivaantuneelta hyvin ymmärrettävästi. Olinhan sitä itsekin joissain yhteyksissä. En voi silti olla ajattelematta, että hänen vaivautuneisuutensa on osittain omaa syytäni. Sehän on. En tahtoisi hänelle edes sitä pientä pahaa, mutta kun hän vaikuttaa itse(kin) pitävän hyviä puolia haittoja merkittävämpinä, minun ei tarvinne vetäytyä. Mutta on silti epämiellyttävää, että hän joutuu ajattelemaan niitä asioita. Myönnän, että tämän ajattelun taustalla on todennäköisesti oma pelkoni siitä, että se ajattelu saisi hänet vetäytymään.

Huoh. Jos jotain inhoan, niin epävarmuutta. Epävarmuutta ei ole siitä, etteikö nykyisen kaltainen meno voisi jatkua. On totta kai ehdottoman hienoa, että näin on. En voi silti mitään sille, että se, mikä nyt on totta, vaivaa minua, ja on pakko myöntää, että minua vaivaa se mahdollisuus, että tämä totuus saattaa jatkua tämän elon loppuun asti totena. On tavattoman inhottavaa tulla ajatelleeksi sitä, on kamalaa joutua myöntämään, että kaikesta huolimatta se mahdollisuus on realistinen. Se on olemassa, ei välttämättömyytenä, mutta mahdollisuutena, ja sitä on vaikea käsitellä, kun omalta puoleltani asia on niin tavattoman selvä.

Harmittaa, että annan ystävän kommentin vaikuttaa tuntemuksiini ja ajatuksiini niin paljon. Hän on kuitenkin näkemyksensä kanssa vähemmistössä. En silti voi olla peilaamatta vähän kaikkea sen kautta nyt. Kamalaa.

En pystynyt keskittymään joogassa lainkaan. Ajattelin vain Häntä ja unohduin matolleni makaamaan pitkiksikin toveiksi tajuamatta asiaa lainkaan. En halunnut liikkua, halusin vain olla lamaantuneisuudessani.

Rakastan sinua. Rakastan aivan valtavasti. Tahtoisin pitää sinua hyvänä, pyöritellä sormiani niskavilloissasi ja hengittää tuoksuasi. Hukkua sumusilmiisi ja suukottaa. Mitään en maailmassa arvosta ja kunnioita kuten sinua. Olet pyhyys minulle. Puhtautesi kirvelee haavoissani, mutten voi olla nauttimatta joka hipusta sitä.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Sumusilmäni, sinä

Pitkästä aikaa on pakko kirjoittaa.

Viime kirjoitteluista onkin aikaa. Viime kirjoitteluitten aikaan elin pussi päässä. Harhoissani. Aloin tiedostaa sen itsekin, en vain tiennyt, mitä itseltäni kätkin. Tein niin silti, se tuntui turvalliselta. Pelkäsin nähdä sitä, mitä mieleni piilotteli.

Loppuen lopuksi en nähnyt mitään yllättävää, ja juuri sitä olin kai pelännytkin. Ensin tuntui lässähdykseltä, epätoivoltakin vähän: ei kai taas? Mitä tämä nyt on?

Aluksi ahdisti. Pelkäsin, mitä hän ajattelisi siitä, että kuten ruska oli palannut puihin, oli ruskanvärinen virta sydämestäni palannut kietoutumaan hänen ympärilleen. Tai no, palannut ja palannut - tullut esiin piilostaan, johon sen olin ajanut, kun ajattelin sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Pitkiä tunteja bussin penkillä, levottomia jalkoja ja pöytien rummutuksia, tuijottelua. Sitten tuntikausia junassa. Lappi.

Minun käskettiin istuttaa jotain suurta. Vaikka minua pelotti, tein sen. Vaikka arvelin maan routaiseksi, tein sen.

Pelko hälveni. Mikään muu ei muuttunut kuin se, että enää minä en pelännyt. Olin vain todella helpottunut. Siinäkö se? Siinä se. Ihanaa.

Tyyni järvi, laskeva aurinko ja kiviä vedessä. Sumusilmäni sinä, siinä juuri. Sitä täydellisempää hetkeä oli vaikea kuvitella.

Paluumatkalla olisin voinut yhtä hyvin kuolla, olin rauhani saavuttanut, onnellinen. Olen silti onnellinen siitäkin, ettei niin käynyt, elämällä on vielä niin paljon opetettavaa.

Niin kuin se, millä selittyy, että näet kyllä kullankeltaisen leijonan, muttet tule sen mukaan, et puno sormiasi harjan lomaan ja anna kantaa taivaankannen ylle, sinne, mistä valo tulee.
Ehkä tämä on pysyvää, ehkä tämä vaatii vain aikaa. En voi tietää, ja pakko myöntää: toivon, ettet sinäkään.

Jostain hyvin kaukaa aukesi haava ja se vuosi kaksi viikkoa mustaa. Sydänjuureni se väänsi. Vasta nyt valoni palaa taas. Palaa, jotta voin nyt, yksinkin, todella nähdä sinut. Jotten jätä kesken.

Minun käskettiin antaa kasvaa rauhassa. Sen siis teen. Mutta pois en lähde. Sitä en voisi sielussani itselleni ikinä antaa anteeksi ja siihen en pystyisikään.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Näinkin täällä käy

Kappas, en palanutkaan.

Perin jännää. Tä on aika kivaa. Kutkuttava tunne kun ei sattunutkaan vaikka ajattelin että nyt sattuu nyt sattuu aii. Tuli vain hillitön adrenaliiniyökötys. Sen jälkeen olo taas oli että oho, siinäkö se oli, aika outoa.

Tietty voi olla ettei se tähän jäänyt. Mutta se on aika todennäköistä, jos sanon, että haluan vain totuuden. Koska tottahan se on - vaikka illuusiot osaavat olla ihania, en ole vielä tarpeeksi narkki kyetäkseni sellaisessa elämään. Hetkittäin tuntuu siltä, mutten tahdo päästää itseäni ihan täysin tuuliajolle. Ei siitä hyvää seuraa.

Now sending that letter

Argh.

Ränkkään ränkkään ränkkään, sitten jahkaan jahkaan jahkaan, sitten ränkkään vähän lisää.

Ehkä laiva lähtee satamasta ennen kuin ehdin kyytiin. En ole varma, olisiko se hyvä vai huono asia. Luultavasti hyvä.

Aaaaaaaaahh HERE GOES NOTHING, we'll see how black the moth will burn!

maanantai 26. syyskuuta 2011

The needles are numbered so I'm writing you letters

Miten voikaan pää mennä näin sekaisin, miten voikaan se pään sekaisin meneminen sattua näin paljon sydämeen. Konkreettisestikin.

En mitenkään voi sanoa pitäväni tästä. Miten voisin, kun jokainen vaihtoehto, mikä minulla on, on huono, ja se, mitä tunnepuoleni halajaa, on se kaikkein huonoin, se, mikä tulisi minut melko varmasti tuhoamaan? Mitä hiitolaa se paljon puitu alitajuntani kuvittelee kuiskutellessaan korviini huonoja neuvoja? Haluaako se, että menen murskaksi?

Kohta olen siinä pisteessä, kun mikä tahansa tuntuu olevan parempi kuin tämä väännön tunne sielussa. Siinä pisteessä minulla olisi hyvä olla joku, jota käyttää laskuvarjona tai vastaanottavana patjana, tai voi tulla harvinaisen rumaa jälkeä. Benjihyppyjä kun harvemmin tehdään ilman köyttä. Tai sisalköydellä. Koska mitään tällaista ihmistä minun on vaikea löytää, on minun yritettävä pitää itse itseni hallinnassa. Siitä tulee vaikeaa enkä takaa mitään onnistumista.

Joka tapauksessa, olen päättänyt vaikka sitten kirjoittaa kaiken auki ja ottaa asian puheeksi asianomaisen kanssa. Siitä huolimatta, että seuraukset voivat olla pelottavia. Siitä voi seurata jonkinlaista kieroutunutta voitonriemua, halua manipuloida, hämmennystä, melkein mitä vain. Pahinta tässä on se, etten tavallisesta poiketen voi juuri ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Sieltä tosiaan voi tulla mitä mielenkiintoisin reaktio, tai sitten jotain liki reaktiotonta. Joka tapauksessa tilanteesta tullee minulle kiusallinen, ja todennäköisesti hermostuttava. Jos kirjoitan asiani valmiiksi paperille, saanen ne sanottua, vaikka kädet kuinka tärisisivät ja ajatus katkeilisi. Ja jos en pysty, voin aina jättää sen paperin.

Saas nähdä tuleeko tästä taas episodi "töksäytän hämmentäviä ja säntään pois". Yritän ajatella, että ihan sama. Parin viikon päästä sen sitten näkee mitä seuraa. Yritän olla hajoamatta hirveästi, tapahtui mitä tapahtui.

tiistai 20. syyskuuta 2011

I can run from myself

Kirjoitan joka ilta niin kauan, kunnes päänsäryltä en enää pysty. Olen uneton ja laiminlyön niitä asioita, joita minun järkevänä nuorena pitäisi tehdä. Kuten läksyjen luku.
Kaikesta huolimatta nautin tästä tekemismerestä ja aivovirran viennistä. Siihen on ihanaa hukkua, ihanasti en ehdi ajatella, kun täytän pääni hötöllä. Se on kuin siunaus.

Mitä minä teen kun tämä on ohi? Ainahan minä jotain keksin, mutta varmasti jonkinlainen tyhjyys iskee. Tai sitten se pohja, kun ajatukseni saavat minut kiinni pakomatkani jälkeen, tunsinhan aavistuksen pudotuksesta jokin aika sitten. Aistin, että se saattaisi olla tulossa. En tiedä, mutta mahdollisuus on olemassa. En tiedä, kuuluisiko minun yrittää estää sitä. Toisaalta, jos otan siitä stressiä, niin sitten se ainakin tulee.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Sumun syleily

Sumu on ihanaa.
Sumu rauhoittaa. Sumu syleilee sydäntä ja saa mielen utuiseksi. Pehmentää kaikkea.

Tänään minulla oli hyvä päivä. Kerrankin olin nukkunut hyvin. Ajattelin, että voisin ihan piruuttani jatkaa samalla linjalla. Jos jaksan.

Olin ensi kertaa itämaisen tanssin tunnilla. Jopa oli hämmentävää. Luulin olevani melko tietoinen lantioni sijainnista ja liikuttelusta, mutta se osoittautui osittaiseksi harhaluuloksi. Vielä vaikeampaa oli hahmottaa, missä oma rintakehä meni. Siinä tuli myös käytettyä lihaksia, joilla en ole tehnyt mitään... Ainakaan kahteen ja puoleen, ehkä kolmeen vuoteen. Köh köh kröhöm. Sekin oli hämmentävää. Siis ko. lihasten käyttö, ei se, etten ole niitä käyttänyt. Siinä ei ole mitään outoa tai hämmentävää.

Nyt on selkä kipeä. Ja jalat. Mutta nuo johtuvat todennäköisesti siitä, että vaelsin pari tuntia pitkin kaupunkia selässäni ~puolen elopainoni painoinen reppu. Lievä liioittelu on mahdollista. Mutta liikaa siinä pakaasissa oli tavaraa joka tapauksessa. Odotan huomisaamua mielenkiinnolla. Toivottavasti en ole niin jumissa, etten pääsisi sängystä ylös. Tahdon hieronnan.

Sulin takkatulen ääreen tunniksi. Takka on ihana asia. Se tekee kodista erityisen kodikkaan. Siinä lämmössä on samaa turvaa kuin toisessa ihmisessä. Kun loimu porottaa yläruumista puita asetellessa, saa jokin osa aivojani ilmeisesti illuusion ihokontaktista siitä huolimatta, että tulen ja ihmisen lämpö ovat kuitenkin aika erilaisia.
Savun tuoksu on levinnyt huoneeseeni avoimen tuuletusikkunan kautta ja hyllylläni palaa punainen kynttilä. Juuri nyt nautin vähäeleisestä elämästäni.

torstai 8. syyskuuta 2011

Monkey knows how you'll react

Mulla on jatkuvasti huono olo, enkä tiedä, onko se puhtaan fyysistä vai tuleeko se jostain muusta. Sekös ärsyttää. Olisi mukavaa olla olematta enemmän tai vähemmän lamaantunut koko ajan.

En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.

Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.

Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?

Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.

Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.

Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.

Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Katseessasi on kaunis, syvä meri, peilimieli

Marianelli: Dawn

Näin sinut.
Näin sinut ja näin jotain, minkä tunsin nähneeni ennenkin.

Minun teki mieli kirjoittaa, että näin sinut taas, vaikka oikeastaan tänä kuvaamani hetkenä näin sinut ensi kertaa - tietääkseni. Tässä elämässä.

Tuot toisinaan voimakkaasti mieleeni toisen, joka on kuitenkin aivan erilainen.Olin kuulevinani puheessasi tämän toisen henkilön kuulumisia. Se hämmensi minua - olethan kuitenkin juuri itsenäsi jotain hyvin mielenkiintoista, mielenkiintoisempaa kuin tämä toinen henkilö. Hänestä sain itse asiassa vain vaivaisen kuukausi sitten nopean, uskomattoman hulppean transsihumalan, jota seurasi jonkinmoinen krapula. Se oli huumaavuudestaan huolimatta niin ohimenevää, että se kuukausi tuntuu nyt ikuisuudelta.
Sinusta sen sijaan sykkii tasaista, vahvaa energiaa, josta kuitenkin pinnan alta aistin, ettei se todellakaan ole staattista vaan loppuen lopuksi hyvinkin herkkää. Et roihua, vaan väräjät kuin voimajohto. Joskin tässä voimajohdossa on melkoisia virtapiikkejä aika ajoin, kun taas toisina aikoina sähköt liki menevät poikki. Mikäs sen mielenkiintoisempaa.

Jokin sinussa vetää minua voimakkaasti puoleesi. Ehkä itsevarmasti kuvittelen ymmärtäväni sinua. En voi tietää sitä vielä, mutta ainakin tahtoisin todella oppia. Joko sinusta enemmän, että voin huomata olevani oikeassa tai vaihtoehtoisesti oppia ymmärtämään. Jälkimmäinen kehittäisi minua enemmän ihmisenä, mutta vaatisi minulta enemmän töitä.
Toisaalta vaikutat olevan vaivan arvoinen siitä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että saattaisit ajaa minut hulluksi tavalla tai toisella.

Kai minä olen loppuen lopuksi masokisti sitten. En vain jaksa välittää siitä. Mahdollinen tuska on sen ajan murhe.
"No the moth don't care if the flame burns real
'cuz the moth believes in an afterglow"

maanantai 29. elokuuta 2011

Harmaan päivän pohdintaa

Kiirettä pitää.

Käyn koulua ja silleen. Kuuntelen japanilaista perinnemusiikkia ja uppoan sumuisen käärmekaupungin tunnelmiin.

Sade kasteli minut tänään täysin. Nyt jalkani ovat kylmät ja nahkeat. Ulkona ilma on kosteaa, viileää ja raikasta. Mereltä nousi päivän aikana kolmesti sumu ja sade ainakin yhtä monta kertaa. Vielä ehtii useaan otteeseen.

Meressä on maagista alkuvoimaa. Se virtaa kuin ajatukset - vain pinnan laineet voi nähdä, mutta kun siihen tarpeeksi korkealta hyppää, saa kokea, mitä pohjavirtaus onkaan.

torstai 18. elokuuta 2011

Rönsyilyä

Viime yönä suteni heräsi ja juoksin metsään.

Juoksin metsään, kipusin kukkulalle kivimiehen laelle ja lauloin kutsun sydämeeni länsituulen mukana kaukaisuuteen.

Sieluuni syttyi meripihkankeltainen liekki sillä hetkellä, kun otin ensimmäisen laukan rykäyksen kohti lehtoa. Se palaa edelleen. Olen kaikkea muuta kuin staattinen, rätisen ja surisen, pyörteilen ja pyrähtelen. Vie yöunet tällainen, mutten valita. Bussissa kotiin voi torkkua, vaikka saattaakin päätyä vähän kauemmas kuin on tarkoitus.

Joka päivä bussissa kotiin suunnittelen päivänokosia sohvalla, mutta ulos päästessäni maailma lumoaa minut ja unohdun touhuamaan tuntikausiksi. Tuhtaan ja pohdin, ja sitten onkin jo ilta.


Sivuvaikutuksena syntyy ahdistusta tekemättömistä asioista. Kun ehdin unohtaa sen, rundi alkaa alusta.

Olen villi ja opportunistinen, näen mahdollisuuksia kaikkialla. Sillä, ettei ajattele kovin pitkälle, tuntuu pääsevän pitkälle - tai sitten vain en huomaa junnaavani, mikä on sekin ihan positiivista. Tietoisuus on juuri tällä hetkellä ahdistava asia, koska kun menen tietoiseen tilaan, kaikki tekemättömät asiat kaatuu päälle. Niskasta ei saa tartuttua kun se kääntyy alta pois kun huomaa jotain jännempää.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

No the moth don't care if the flame burns real

Tä vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

En oikeastaan pistä pahakseni. Viihdyn puolitranssissa, mikä näkyy iskevän jo ajatuksesta hänestä. Olisihan se tietenkin positiivista, jos jotain tapahtuisi johonkin suuntaan, niin ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa.

Kun katsoin itseäni peilistä, totesin, että olen aika riutunut. Se nauratti. Harmaat silmänympärykset, hiukan eksynyt katse.
Ruokahaluni on hävinnyt johonkin. Tai no, kyllä mulle nälkä tulee ja syön, mutta ei suuremmin tee mieli. Jos ei tulisi nälkä, voisin olla syömättäkin, heikottaahan minua nyt joka tapauksessa. Sekin on tavallaan hyvä olo.

Scandinavian Music Group kuiskii korviini ja minä hengitän valssin tahtiin.

Ajoittain pohdin, koska tyven hajoaa, koska lampeeni heitetään kivi, joka nostaa vesilasiin myrskyn.
Sitten ajattelen, ettei niin tarvitse käydä.

Mieleni kasvattaa oksia, sarvet ja sulkia. Siivetkin. Sammal kasvaa selkääni ja siihen nousee vanamonkukkia.

Ehkä minusta tulee menninkäinen mieleni metsään.

maanantai 1. elokuuta 2011

Meripihkasilmä

Oon ihan sekaisin. Siis oikeasti.

Mulle käytännössä täysin tuntematon ihminen ei ole ikuisuuteen pistänyt mun päätä tällä tavalla sekaisin. Kokemus on jopa tavallaan ahdistava.

Viimeksi kun näin kävi, se johti kahden vuoden yksipuoliseen romanssiin. Ellei sen jälkeen tullutta miedompaa tapausta lasketa, eikä minusta lasketa.

Sen päivän jälkeen, kun hänet ensi kerran näin, menetin yöuneni ajatusteni vaeltaessa hänen luokseen. Tunsin itseni hulluksi. Sitä minä varmaan olenkin. Hullu mikä hullu.
Seuraava päivä meni ajatusten repiessä köyttä. Juupas, eipäs, mitä jos, voi ei, äh, mitä jos, mitä jos, ei kuitenkaan, ääh, voi ei, juupas, eipäs. Sydäntäni raastoi hurrikaani.
Sitä seuraavana päivänä hänen hymynsä palautti toivoni. Halaus ja toinenkin pitivät minut pilvessä, jossa olen edelleen. Pikku hiljaa alan palata takaisin maan pinnalle, olen heikko, tärisen, pelottaa. Mitä nyt?

Tämä on ihan kauhean pelottavaa. En tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi uskaltaa tehdä.

Mitä sanoa?
Mitä tuntea?
Jännitystä, pelkoa?
Itsensä siteeraaminen tuntuu tyhmältä. Mut toi kuvaa omia fiiliksiä aika hyvin. Runo jatkuu toiveikkaana, mutten vain tiedä, uskallanko olla toiveikas! En tunne sitä ihmistä lainkaan! Tiedän vain, että hänen katseensa vangitsi minut ensi vilkaisulla, valoi sydämeeni kultaa.

Sääli vain, että jalometallit ovat niin julmetun painavia.

Ehkä minun tosiaan pitäisi vain mennä sillä, että olen hullu. Hulluudella saa paljon anteeksi. Se vapauttaisi joistain sosiaalisista kahleista, joissa nökötän tukevasti edelleen. Kun vain osaisin antaa itselleni anteeksi riskin noloihin tilanteisiin tai vastakaiun puutteeseen.

Kun vain osaisin antaa itselleni luvan heittäytyä niin kuin olen aina halunnut, mutta mitä en vain uskalla tehdä. Kunpa osaisin antaa itselleni luvan uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä, kohtaloon, rohkeuteen, runoilijan charmiin.

Vapisen ja olen kömpelö, pala kurkussa. Ajatukseni harhailevat kuin dementikolla. Kasvoilleni kiipeää hento, arka hymy, kun ajatukseni harhailevat hänen hymyynsä, hänen ääneensä.

Hänhän saattaisi olla idioottikin. Todennäköisyys vain on ikävän pieni.
-
lainaus kuvapäiviksestäni depressiiviseltä hurrikaani-illalta. Nyt tuo lause naurattaa. En minä vielä ihan selvä ole. Kolme neljäsosaa minusta toivoo, etten ikinä enää tästä pilvestä laskeudukaan.

-------------------------------------

Pari tuntia myöhemmin: voi jumalauta tä mihinkään lähdössä ole, oon vaan pahemmin pilvessä kännissä ja piripää, en osaa kirjoittaa, hyperventiloin, itken nauran hymyilen tä ei lopu tä ei lopu sen ei tarvi loppua.

En tiedä susta mitään, en mitään, se ei haittaa, mä rakastan sua, tutustua voi myöhemminkin, eiks juu?

Voi hitto, miks mä lähdin niin aikaisin. Olis pitänyt jäädä vielä hengaamaan siihen hetkeksi. Ihan sama vaikka ois tullut ulkopuolinen olo. Ei sillä ole väliä. Mä oisin saanut katsella sun silmiesi tuiketta hetken pitempään, nauraa vierestä hassutuksille, sanoa jotain sinne tänne aina välillä siitä huolimatta, ettei juuri kuunnella. Ei se ois haitannut.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Ratiseva suhiseva kaupunki

Helsinki on jännä paikka.

En osaisi asua siellä, sillä aina kun menen sinne, minuun iskee hirveä menofiilis. Pitäisi koko ajan olla menossa ja surisemassa pitkin poikin, ja ennen kaikkea olla hirmu sosiaalinen. Menisin ihan sekaisin, kun arki ei siellä kuitenkaan olisi tavallista sosiaalisempaa. Tai ehkä alkaisin kävelemään ympäriinsä ja musta tulis se outo hyypiö joka on aina ulkona. Sekin vois olla ihan kivaa.

Mutta siinä ilmapiirissä on jotain mystistä. Sellainen kupliva, iloinen olo. Kuin lehmuksenkukat. Turku on sellainen oudon rauhallinen, mutta samalla jotenkin virittynyt, kun Helsinki kuplii, virtaa ja pyörteilee minkä kerkiää. Suvannoissakin on pohjavirtaus. Nautin siitä, vaikka pitemmän päälle se varmaan uuvuttaisi minut. On jännittävää, miten raikas melko saastainen kaupunki voi sydämeltään olla.

Helsinki tuoksuu seikkailulle, Helsinki tuoksuu rakkaudelle, Helsinki tuoksuu nuoruudelle. Hyvässä ja pahassa. Rakastan Helsinkiä, vaikka tykkään asua muualla.

Tai mistä sitä tietää, ehkä jossain vaiheessa päädyn sinnekin.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Aika valuu

Tänään nukuin aivan hävyttömän pitkään. Jaksoin oikeastaan nousta ylös vasta puoliltapäivin, kun kaveri soitti - hän oli tulossa tuomaan huovutuskirjaa, jonka voitin häneltä erään nettiyhteisön arpajaisissa. Kävin sitten hakemassa sen lähinurkalta, jäädytin aamusta pari tuntia lukien lehteä ja sitä kirjaa, sitten jäädytin vähän lisää mm. telkkarin ääressä... Jossain välissä laitoin pyykkiä ja kävin koiran kanssa ulkona, mutta muuten tämä laiskottelu jatkui neljään asti, hyi minua! Plus, tein itse litran mansikkapehmistä (pirtelöä ilman maitoa). Söin itse puolet siitä, mutta sitten kurkku ja aivot jäätyivät enkä voinut jatkaa. Onneksi on melko makeista asioista pitävä velipuoli.

Neljän aikaan lähdin sitten kaupungille sen verran, että kävin hakemassa varaamani sandaalit. Nyt on omat jalkahäkit, hii! Nätit ovat ja nahkaiset. Jospa vaikka muistaisin suojakäsitellä mokomat.

Kun kerran kaupungilla olin ja ilma oli kuin morsian, niin soitin ystävälle kysyäkseni, voisiko hän nähdä. Hän oli kirpparilla toisen ystävän kanssa, juuri päässyt sinne, joten ei sitten onnistunut. Sitten menin pysäkin suuntaan huomatakseni, että bussi lähti nenän edestä. Noh, katsoin sitten, että seuraava bussi tulisi n. puolen tunnin päästä.

Harmitti, kun Olga-neiti ei ollut auki. Olisin voinut mennä sinne ostelemaan kauniita, edullisia vaatteita ihan vain koska voin ja kaipaan ripausta turhamaisuutta. Noh, menin sitten katselemaan, oliko se nyt KappAhlin, alennusmyyntiin, että mitä kirppareilta puolen vuoden päästä löytyy. Nättejä vaatteita pitäisi löytymän. Pienimuotoista teollisuusvakoilun henkeäkin oli vierailussani. Nyt tekee mieli tehdä hame ja liivi ja kaikkea. Siellä olisi ollut halpoja, melko nättejä pitsialushousuja minun koossanikin, mutta totesin sitten lopulta, että ne olivat niin oudon mallisia (koostuivat lähinnä suorakaiteista peppuosaa lukuunottamatta), ettei kannata ostaa kun ei tiedä, tykkääkö sellaisia pitää. Sitä paitsi ne olivat tämänhetkisen muodin mukaan korkeavyötäröisiä, mikä ei taas minulle sovi hirveän hyvin, kun monet käyttämäni asukokonaisuudet tapaavat vilauttaa ihoa lanteen seutuvilta (ihan vaan koska minulla vielä on nätti maha. Jonain päivänä se saattaa rupsahtaa, joten täytyy ottaa ilo irti!). Ei ole kivan näköistä, jos alkkarit paistavat suuressa määrin. Toisaalta, nykyään vaatekaapista löytyy niin paljon ylipitkiä yläosia, että riski tuollaiselle on aika pieni.

Nyt kello on yhdeksän ja ihmettelen, mihin tämä päivä on hävinnyt. En ole tehnyt juuri mitään (no, omasta mielestäni en liki koskaan ole tehnyt juuri mitään...), ja nyt on jo ilta. Ihan tylsää.

Jotkin asiat ovat pohdituttaneet minua tänään. Kun ei tee mitään, pohtii aika paljon. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten paljon sanottavaa on silloin, kun se, jolle sanoisi, ei ole läsnä, mutta miten vähän sitten tuleekaan tai saakaan sanottua, kun se henkilö on läsnä. Ja sitä, miten aika valuu kaikkein nopeimmin sormien välistä hiekkana, kun ei tee mitään, vaikka lapsena se meni juuri toisin päin - mitä enemmän teki, sitä nopeammin aika kului. Nyt ajan kulku on ahdistavaa - kun vain mähöää, huomaakin yhtäkkiä vain mähönneensä monta tuntia, ja tulee saamaton olo.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Tuulen tanssi

Eilen minulla oli oikein hauska päivä. Olin erään ystäväni piknik-syntymäpäivillä siitä huolimatta, että aluksi satoi ja ukkosti valtavasti. Emme kuitenkaan juuri kastuneet, kiitos rullaluistelijoita ajatellen rakennetun katoksen.

Myöhemmin totesimme Seikkailupuiston oivalliseksi piknikpaikaksi.
On myös tavattoman hauskaa huljutella paljaita jalkojaan sadeveden muodostamissa lammikoissa, jotka ovat hiekalla niin syviä, että vettä on nilkkoihin asti.
Ei haittaa, vaikka hameenhelma vähän kastuu, kesä kuivaa minkä kasteleekin.

Illalla puistossa oli tavattoman kauniit valo-olosuhteet auringon paistaessa matalalta kullankeltaista valoaan yllemme. Juttelin eräälle elämäntapaintiaanille, joka oli ilmeisesti tullut leiriytymään paikalle yöksi. Enemmänkin se kyllä meni niin päin, että hän selitti, miten ruotsalaiset ovat niin paljon suomalaisia viisaampia ja miten suomalaiset ovat tyhmiä kun eivät tee yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja minä nyökyttelin ja päästelin myöntyviä äännähdyksiä, koska en jaksanut ryhtyä varsinaiseen keskusteluun. Opetin hänet myös luomaan virkkaussilmukan (ja siinä sivussa neulontasilmukoitakin). Herttainen setä.

Yöksi luokseni tuli eräs kaveri pakoon kotonansa vallinnutta hullunmyllyä. Tämä kaveri höpötti niin kauheasti ja hullua tahtia, että isäpuoleni tämän lähdettyä kysyi, oliko hän ollut tuiskeessa. Nauroin vain, ettei hän ollut juonut edes sitä puolta lasia kuohuviiniä (alkoholiprosentti 2,2) mitä me muut.

Noh, tulipahan herättyä kerrankin ajoissa kun saatoin tämän pomminvarman eksyjän bussipysäkille. Siinä sitten olla möllöttelin aikani, kunnes tuli lähtö isoäidin luo. Söin aivan liikaa ja tunsin itseni jenkkien kiitospäivänkalkkunaksi, sillä erotuksella, että niissä harvemmin on täytteenä kanaa punaviinikermakastikkeessa, herkkusieniä, perunapalleroita, herneitä, mansikoita, kermavaahtoa ja marenkia...

Sain myös tietää vähän tarkemmin, mistä sukuni on peräisin. Pohjanmaan lisäksi sain tietää sukujuuriani olevan Hämeessä ja idemmässä muutenkin (isoäidin veriryhmä on kuulemma itäinen), ja toisen isoäidin puolelta sukua on taas Varsinais-Suomesta - Kokemäeltäkö se oli, en nyt muista, ja sitten jostain muualta niiltä nurkin. Toisen isoäidin suku on vielä mysteeri. Uskon heidänkin olevan aika tukevasti varsinaissuomalaisia, mutta mistäs sitä tietää - en olisi ikinä sitäkään uskonut, että toisen pappani suku ei ole täynnä valkoisia vaan päin vastoin, hänen suvussaanhan on ollut paljon punaisia.

Illemmalla lähdin vielä ystävän kanssa uimaan. Rannassa oli uskomattoman tuulista, tuuli puhalsi niin lujaa, että hiuksiini kiinnittämät suuret sulat tukistivat tuulen kiskoessa niitä. Pulahdimme puhurista huolimatta aaltoihin. Vedessä oleminen oli ihanaa ja rauhoittavaa siitä huolimatta, ettei meri ollut kovin lämmin ja pääosa verenkierrostani oli edelleen vatsanseutuvilla ruokaa sulattamassa. Kipitin rannalle ennen ystävääni, kun palelsi jo liikaa. Tuulessa oli hyväkin puoli - kuivuminen oli harvinaisen nopea prosessi! Se myös puhalsi pilvet lopulta pois taivaalta, ja saimme nauttia auringosta jopa lämmittävissä määrin tovin, ennen kuin päätimme lähteä.

Karkkiostosten kautta päädyimme kaverin kotio. Siellä lähinnä jäädytettiin ja touhuttiin omiamme ja aina välillä jompikumpi heitti ilmaan melko satunnaisen kysymyksen tai keskustelunaloituksen. Aiheita olivat mm. parisuhde, tulevaisuudensuunnitelmat ja huumeet. Viivyin hänen luonaan aika pitkään, toivottavasti en liian pitkään - lähdin kuitenkin vasta puoli yhdeltätoista... Hmm. Joka tapauksessa, äiti oli kultainen ja jaksoi tulla hakemaan minua bussipysäkiltä! Oli ihanaa päästä tilavaan, lämpimään autoon hetkeksi löhöämään sen sijaan, että olisin kävellyt väsynein jaloin ja mielin puoli tuntia kotio. Ulkona oli kyllä todella kaunista, aurinko juuri laskemassa ja ilmakin tuoksui ihanalta, että olisi siinäkin puolensa tavallaan ollut.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Pah, pah, painovoima

Tänään minulla oli hyvä päivä.

Olin ystävieni kanssa piknikillä. Ostin sinne mansikoita (Florence on vetinen, mutta makea lajike - haluan mansikoitteni kuitenkin maistuvan joltain muultakin kuin fruktoosilta, joten ensi kerralla maksan sen 50 senttiä lisää litralta) ja herneitä, ja kuten tavallista, söin ne melkein kaikki itse, vaikka kuinka tyrkytin niitä muillekin.

Ikävä kyllä kumpikaan ystävistäni, joita olin yrittänyt kumpaakin vuorotellen kysyä seurakseni, ei päässyt tulemaan. Toinen heistä ei kyllä rehellisesti jaksanut vaivautua. No, hän ei pidä seurueesta, jossa nykyään usein liikun, tai oikeastaan yhdestä sen jäsenestä, suotakoon se muuten niin virheettömälle ihmiselle anteeksi.

Tästä huolimatta en ollut laisinkaan yksinäinen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. Jutustelin piknikin emännän avecin kanssa mukavia, mutta mitään ihmeellistä yhteyttä välillämme en tuntenut, mikä on luultavasti vain hyvä. Hän nimittäin muuttaa Belgiaan pian. Kutsujen emäntä oli tästä hyvin murtunut kyseessäolevan henkilön erkaantuessa seurueestamme, vaikkei hän sitä kovin julkisesti näyttänytkään. Eihän se olisi ollut hänen arvolleen sopivaa. Juttelimme paljon järkeviä ja järjettömiä, ja sain nauraa kunnolla. Nauru tekee hyvää sielulle, se on balsamia jokaiseen haavaan. Jää suli sydänalastani taas joksikin aikaa.

Uskaltauduin jopa olemaan lähellä yhtä linnuistani. Pääni hänen sylissään maaten huomasin helpotuksekseni, etten ole enää rakastunut häneen. Nyt hän viimeistään todella on vain ystävä, juuri niin kuin halusikin. On aina hienoa, kun on yksi asia vähemmän ahdistamassa.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Niin tai näin, ehkä väärin päin

"Your hands are cold."

Olin tänään (tai oikeastaan eilen, koska nyt on aamuyö) kaverin luona. Meillä oli tosi mukava iltapäivä ja ilta. Katsoimme myös aivan ihanan elokuvan.

Ajoitus elokuvalle olisi voinut olla parempikin, elokuva oli nimittäin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Näin sen ensimmäistä kertaa, ja tiesin tarinasta hyvin vähän etukäteen (vain Mr. Darcy-ihkutuksen verran). Varsin pian minulle kuitenkin selvisi, ettei kyseessä ole sellainen elokuva, joka minun kannattaa katsoa, jos olen tunteellisella päällä tai pienessä sievässä. Ellen sitten nimenomaan halua itkeä loppuiltaa ja -yötä joko sitä, miten kaunis tarina on tai sitten usein tällaisten tapahtumakulkujen lieveilmiönä syntyvää "forever alone"-kompleksiani.

Olen typerä romantisoiva hupsu, kun haaveilen aamuöisestä kohtaamisesta juuri ennen auringonnousua kasteen ja udun peittämillä peltomailla. Todellisuudessahan en ikinä jaksaisi nousta sellaiseen aikaan tai olisin ahdistunut valvomisestani enkä pystyisi rentoutumaan millään ilveellä.

Todellisuudessa olen kateellinen tuollaisten romanttisten kertomusten hahmoille. Tavattoman kateellinen. Jopa siitä, että he ovat molemmat valvoneet läpi yön ajatustensa valvottamina. Kateellinen olen siksi, että he sattuvat vaeltamaan samalla niityllä ajatustensa ajamina ja kohtaamaan toisensa.

"You hands are cold."

Herra Darcyn kädet ovat kylmät.
Minun käteni eivät ole kylmät. Sieluni on kylmä. Se palelee suojatta, eikä sitä lämmitä neidon suudelma, kuten herra Darcyn kättä.

Joskus mieleni tekee huutaa. Kiivetä seudun korkeimmalle kukkulalle, kivimiehen päälaelle pienen kaiverretun Otavan ylle ja vaikertaa yksinäisyyttäni kuin susi vailla laumaansa. Repiä sydänjuurieni ympärille kiertynyt rihma ääneksi, joka rohisisi kurkustani kaikuen meren salmessa, niityn notkelmassa, metsien sylissä.

Miksen tee sitä?
Siksi, että se menettäisi hohtonsa, kun kukaan ei vastaisi. Minulle tulisi vain entistä surkeampi olo. En parultani näkisi kompuroida kotiin revittyäni itseni hajalle, käsitettyäni yksinäisyyteni taivaan alla koko mitassaan.
Ja mitä jos joku vastaisi? Mitä minä sitten muka tekisin?
Ehkä säikähtäisin. Ehkä ajattelisin, että näen varmaan unta. Ehkä pelkäisin, että joku tekee pilaa kustannuksellani. Luultavasti niin.

Ehkä eniten minua kiusaa, miten elämäni on täynnä Pemberleyn patsaita. Kuinka hämmentävää onkaan kohdata ystäviä, joihin on ollut rakastunut ja joilta on saanut rukkaset, joitten vuoksi on jälleen kerran itkenyt yksinäisyyttään, puhdistanut sydämensä haavoja suolavedellä silmännurkista. Se onkin suurin emäsyntini, johon syyllistyn yhtenään. Miksi ihmeessä minä ihastun ja rakastun kavereihin ja ystäviin, vaikka pahimmillaan se on jopa täysin pilannut hyvän ystävyyden? Miksi kiusaan itseäni tällä tavoin?

Heitä on niin paljon. He ovat kauniita kuin vuotiaat peurat, kuin vuoristopurot, kuin lehtometsä, kuin metsän nymfit, sekä sielultaan että kuoreltaan. Heissä on aina hippu jotain tuttua, kuin olisin kohdannut heidät entisessä elämässä, heidän miellyttävyytensä ihmisinä tekee heistä taianomaisia. Heidän silmissään on eloa, joka herättää minussa tarpeetonta toiveikkuutta enemmästä kuin olisi ikinä aihetta.

Kuukkeli, Helmipöllö, Heinäsorsa, Naurulokki, Haarapääsky, Taivaanvuohi, Mustarastas, Pensasvarpunen, Suokukko...

Niin paljon ihania persoonia, joitten vuoksi olen särkenyt sydämeni uudestaan ja uudestaan, kun en osaa pitää tunteitani järkevällä etäisyydellä. En aivan joka kerta, mutta olen käynyt tarpeeksi lähellä pelätäkseni tämän kohtalon toistuvan kohdallani. En jaksa uskoa, että parantaisin tapojani, kun olen joka kerta vannonut sen tekeväni.

Sen sijaan vain pelkään rakastaa. Niin ihana kuin se tunne onkin, joka sydämeni valtaa, kun tunnen ihastuksen liplatukset, se on samalla tavattoman pelottava, se kylmää ja saa ruoan maistumaan tuhkalta suussani, kun ajattelen asiaa vähänkään pitemmälle. Eihän hänkään voi minusta pitää, kun eivät edellisetkään pitäneet. Pilaisin vain hyvän ystävyyden. Toisin turhaa nihkeyttä ihmissuhteeseen tulemalla liian iholle.

Kaikkein kamalinta on kuunnella senhetkisen Feenikslintuni valittavan yksinäisyyttään. Miten tahtoisinkaan sitä helpottaa, kunpa se toimisikin niin! Mutta se ei toimi niin. Toisiksi kamalinta on kuunnella hänen kujertavan onnellisena seurustelusuhteestaan. Miten tahtoisinkaan olla se, josta hän puhuu. Mutten voi. Kolmanneksi kipeintä tekee kuunnella juttuja siitä kaupan kassasta, joka oli mukava katsella ja joka tuntui ajatelleen samoin, siitä henkilöstä, jonka kanssa hän vaihtoi sanan, pari baarissa tai siitä, jonka kanssa hän on lähetellyt viestejä... Miten tahtoisinkin olla onnellinen niistä iloista hänen kanssaan, mutta ne vääntävät sydäntäni, sillä ne vahvistavat uskomukseni siitä, ettei hän minua näekään. Ei sillä silmällä, jonka toivoisin minut löytävän.

Vaikka varpunen kuinka hyppäisi pensaastaan, on hän silti vain harmaa varpunen katukiveyksellä. Varpuselle on mukava syöttää pullanmuruja ja sen tyhjänpäiväisen kuuloista sirkutusta kuunnella, mutta kuka sellaisen nyt sisälle toisi.

Ehkä hyppään väärälle kadulle. Mutta on niin pelottavaa hypätä millekään muulle kadulle kuin sille, jota pensaani reunustaa. Muut kadut ovat kaukana, ne ovat etäisiä ja vieraita, enkä osaa niillä kulkea. Se pelottaa minua, enkä uskalla käyttäytyä omana itsenäni tai tutustua kehenkään kun mietin vain, miten kuuluu toimia. Omalla kadullani kuulun maisemaan, ja muistakin pensas tuntuisi autiolta ilman tyhjänpäiväistä sirkutusta. Siellä uskallan sirkuttaa, kun tiedän, että siitä jollain tavalla pidetään.

Miksi sydämeeni sattuu? Onhan minulla ystäviä, miksen voi vain olla onnellinen heistä? Miksi minun täytyy kaivata jotain muuta heiltä kuin ystävyyttä, onhan jo se kultaa?