Ratiseva suhiseva kaupunki

Helsinki on jännä paikka.

En osaisi asua siellä, sillä aina kun menen sinne, minuun iskee hirveä menofiilis. Pitäisi koko ajan olla menossa ja surisemassa pitkin poikin, ja ennen kaikkea olla hirmu sosiaalinen. Menisin ihan sekaisin, kun arki ei siellä kuitenkaan olisi tavallista sosiaalisempaa. Tai ehkä alkaisin kävelemään ympäriinsä ja musta tulis se outo hyypiö joka on aina ulkona. Sekin vois olla ihan kivaa.

Mutta siinä ilmapiirissä on jotain mystistä. Sellainen kupliva, iloinen olo. Kuin lehmuksenkukat. Turku on sellainen oudon rauhallinen, mutta samalla jotenkin virittynyt, kun Helsinki kuplii, virtaa ja pyörteilee minkä kerkiää. Suvannoissakin on pohjavirtaus. Nautin siitä, vaikka pitemmän päälle se varmaan uuvuttaisi minut. On jännittävää, miten raikas melko saastainen kaupunki voi sydämeltään olla.

Helsinki tuoksuu seikkailulle, Helsinki tuoksuu rakkaudelle, Helsinki tuoksuu nuoruudelle. Hyvässä ja pahassa. Rakastan Helsinkiä, vaikka tykkään asua muualla.

Tai mistä sitä tietää, ehkä jossain vaiheessa päädyn sinnekin.

Aika valuu

Tänään nukuin aivan hävyttömän pitkään. Jaksoin oikeastaan nousta ylös vasta puoliltapäivin, kun kaveri soitti - hän oli tulossa tuomaan huovutuskirjaa, jonka voitin häneltä erään nettiyhteisön arpajaisissa. Kävin sitten hakemassa sen lähinurkalta, jäädytin aamusta pari tuntia lukien lehteä ja sitä kirjaa, sitten jäädytin vähän lisää mm. telkkarin ääressä... Jossain välissä laitoin pyykkiä ja kävin koiran kanssa ulkona, mutta muuten tämä laiskottelu jatkui neljään asti, hyi minua! Plus, tein itse litran mansikkapehmistä (pirtelöä ilman maitoa). Söin itse puolet siitä, mutta sitten kurkku ja aivot jäätyivät enkä voinut jatkaa. Onneksi on melko makeista asioista pitävä velipuoli.

Neljän aikaan lähdin sitten kaupungille sen verran, että kävin hakemassa varaamani sandaalit. Nyt on omat jalkahäkit, hii! Nätit ovat ja nahkaiset. Jospa vaikka muistaisin suojakäsitellä mokomat.

Kun kerran kaupungilla olin ja ilma oli kuin morsian, niin soitin ystävälle kysyäkseni, voisiko hän nähdä. Hän oli kirpparilla toisen ystävän kanssa, juuri päässyt sinne, joten ei sitten onnistunut. Sitten menin pysäkin suuntaan huomatakseni, että bussi lähti nenän edestä. Noh, katsoin sitten, että seuraava bussi tulisi n. puolen tunnin päästä.

Harmitti, kun Olga-neiti ei ollut auki. Olisin voinut mennä sinne ostelemaan kauniita, edullisia vaatteita ihan vain koska voin ja kaipaan ripausta turhamaisuutta. Noh, menin sitten katselemaan, oliko se nyt KappAhlin, alennusmyyntiin, että mitä kirppareilta puolen vuoden päästä löytyy. Nättejä vaatteita pitäisi löytymän. Pienimuotoista teollisuusvakoilun henkeäkin oli vierailussani. Nyt tekee mieli tehdä hame ja liivi ja kaikkea. Siellä olisi ollut halpoja, melko nättejä pitsialushousuja minun koossanikin, mutta totesin sitten lopulta, että ne olivat niin oudon mallisia (koostuivat lähinnä suorakaiteista peppuosaa lukuunottamatta), ettei kannata ostaa kun ei tiedä, tykkääkö sellaisia pitää. Sitä paitsi ne olivat tämänhetkisen muodin mukaan korkeavyötäröisiä, mikä ei taas minulle sovi hirveän hyvin, kun monet käyttämäni asukokonaisuudet tapaavat vilauttaa ihoa lanteen seutuvilta (ihan vaan koska minulla vielä on nätti maha. Jonain päivänä se saattaa rupsahtaa, joten täytyy ottaa ilo irti!). Ei ole kivan näköistä, jos alkkarit paistavat suuressa määrin. Toisaalta, nykyään vaatekaapista löytyy niin paljon ylipitkiä yläosia, että riski tuollaiselle on aika pieni.

Nyt kello on yhdeksän ja ihmettelen, mihin tämä päivä on hävinnyt. En ole tehnyt juuri mitään (no, omasta mielestäni en liki koskaan ole tehnyt juuri mitään...), ja nyt on jo ilta. Ihan tylsää.

Jotkin asiat ovat pohdituttaneet minua tänään. Kun ei tee mitään, pohtii aika paljon. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten paljon sanottavaa on silloin, kun se, jolle sanoisi, ei ole läsnä, mutta miten vähän sitten tuleekaan tai saakaan sanottua, kun se henkilö on läsnä. Ja sitä, miten aika valuu kaikkein nopeimmin sormien välistä hiekkana, kun ei tee mitään, vaikka lapsena se meni juuri toisin päin - mitä enemmän teki, sitä nopeammin aika kului. Nyt ajan kulku on ahdistavaa - kun vain mähöää, huomaakin yhtäkkiä vain mähönneensä monta tuntia, ja tulee saamaton olo.

Tuulen tanssi

Eilen minulla oli oikein hauska päivä. Olin erään ystäväni piknik-syntymäpäivillä siitä huolimatta, että aluksi satoi ja ukkosti valtavasti. Emme kuitenkaan juuri kastuneet, kiitos rullaluistelijoita ajatellen rakennetun katoksen.

Myöhemmin totesimme Seikkailupuiston oivalliseksi piknikpaikaksi.
On myös tavattoman hauskaa huljutella paljaita jalkojaan sadeveden muodostamissa lammikoissa, jotka ovat hiekalla niin syviä, että vettä on nilkkoihin asti.
Ei haittaa, vaikka hameenhelma vähän kastuu, kesä kuivaa minkä kasteleekin.

Illalla puistossa oli tavattoman kauniit valo-olosuhteet auringon paistaessa matalalta kullankeltaista valoaan yllemme. Juttelin eräälle elämäntapaintiaanille, joka oli ilmeisesti tullut leiriytymään paikalle yöksi. Enemmänkin se kyllä meni niin päin, että hän selitti, miten ruotsalaiset ovat niin paljon suomalaisia viisaampia ja miten suomalaiset ovat tyhmiä kun eivät tee yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja minä nyökyttelin ja päästelin myöntyviä äännähdyksiä, koska en jaksanut ryhtyä varsinaiseen keskusteluun. Opetin hänet myös luomaan virkkaussilmukan (ja siinä sivussa neulontasilmukoitakin). Herttainen setä.

Yöksi luokseni tuli eräs kaveri pakoon kotonansa vallinnutta hullunmyllyä. Tämä kaveri höpötti niin kauheasti ja hullua tahtia, että isäpuoleni tämän lähdettyä kysyi, oliko hän ollut tuiskeessa. Nauroin vain, ettei hän ollut juonut edes sitä puolta lasia kuohuviiniä (alkoholiprosentti 2,2) mitä me muut.

Noh, tulipahan herättyä kerrankin ajoissa kun saatoin tämän pomminvarman eksyjän bussipysäkille. Siinä sitten olla möllöttelin aikani, kunnes tuli lähtö isoäidin luo. Söin aivan liikaa ja tunsin itseni jenkkien kiitospäivänkalkkunaksi, sillä erotuksella, että niissä harvemmin on täytteenä kanaa punaviinikermakastikkeessa, herkkusieniä, perunapalleroita, herneitä, mansikoita, kermavaahtoa ja marenkia...

Sain myös tietää vähän tarkemmin, mistä sukuni on peräisin. Pohjanmaan lisäksi sain tietää sukujuuriani olevan Hämeessä ja idemmässä muutenkin (isoäidin veriryhmä on kuulemma itäinen), ja toisen isoäidin puolelta sukua on taas Varsinais-Suomesta - Kokemäeltäkö se oli, en nyt muista, ja sitten jostain muualta niiltä nurkin. Toisen isoäidin suku on vielä mysteeri. Uskon heidänkin olevan aika tukevasti varsinaissuomalaisia, mutta mistäs sitä tietää - en olisi ikinä sitäkään uskonut, että toisen pappani suku ei ole täynnä valkoisia vaan päin vastoin, hänen suvussaanhan on ollut paljon punaisia.

Illemmalla lähdin vielä ystävän kanssa uimaan. Rannassa oli uskomattoman tuulista, tuuli puhalsi niin lujaa, että hiuksiini kiinnittämät suuret sulat tukistivat tuulen kiskoessa niitä. Pulahdimme puhurista huolimatta aaltoihin. Vedessä oleminen oli ihanaa ja rauhoittavaa siitä huolimatta, ettei meri ollut kovin lämmin ja pääosa verenkierrostani oli edelleen vatsanseutuvilla ruokaa sulattamassa. Kipitin rannalle ennen ystävääni, kun palelsi jo liikaa. Tuulessa oli hyväkin puoli - kuivuminen oli harvinaisen nopea prosessi! Se myös puhalsi pilvet lopulta pois taivaalta, ja saimme nauttia auringosta jopa lämmittävissä määrin tovin, ennen kuin päätimme lähteä.

Karkkiostosten kautta päädyimme kaverin kotio. Siellä lähinnä jäädytettiin ja touhuttiin omiamme ja aina välillä jompikumpi heitti ilmaan melko satunnaisen kysymyksen tai keskustelunaloituksen. Aiheita olivat mm. parisuhde, tulevaisuudensuunnitelmat ja huumeet. Viivyin hänen luonaan aika pitkään, toivottavasti en liian pitkään - lähdin kuitenkin vasta puoli yhdeltätoista... Hmm. Joka tapauksessa, äiti oli kultainen ja jaksoi tulla hakemaan minua bussipysäkiltä! Oli ihanaa päästä tilavaan, lämpimään autoon hetkeksi löhöämään sen sijaan, että olisin kävellyt väsynein jaloin ja mielin puoli tuntia kotio. Ulkona oli kyllä todella kaunista, aurinko juuri laskemassa ja ilmakin tuoksui ihanalta, että olisi siinäkin puolensa tavallaan ollut.

Pah, pah, painovoima

Tänään minulla oli hyvä päivä.

Olin ystävieni kanssa piknikillä. Ostin sinne mansikoita (Florence on vetinen, mutta makea lajike - haluan mansikoitteni kuitenkin maistuvan joltain muultakin kuin fruktoosilta, joten ensi kerralla maksan sen 50 senttiä lisää litralta) ja herneitä, ja kuten tavallista, söin ne melkein kaikki itse, vaikka kuinka tyrkytin niitä muillekin.

Ikävä kyllä kumpikaan ystävistäni, joita olin yrittänyt kumpaakin vuorotellen kysyä seurakseni, ei päässyt tulemaan. Toinen heistä ei kyllä rehellisesti jaksanut vaivautua. No, hän ei pidä seurueesta, jossa nykyään usein liikun, tai oikeastaan yhdestä sen jäsenestä, suotakoon se muuten niin virheettömälle ihmiselle anteeksi.

Tästä huolimatta en ollut laisinkaan yksinäinen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. Jutustelin piknikin emännän avecin kanssa mukavia, mutta mitään ihmeellistä yhteyttä välillämme en tuntenut, mikä on luultavasti vain hyvä. Hän nimittäin muuttaa Belgiaan pian. Kutsujen emäntä oli tästä hyvin murtunut kyseessäolevan henkilön erkaantuessa seurueestamme, vaikkei hän sitä kovin julkisesti näyttänytkään. Eihän se olisi ollut hänen arvolleen sopivaa. Juttelimme paljon järkeviä ja järjettömiä, ja sain nauraa kunnolla. Nauru tekee hyvää sielulle, se on balsamia jokaiseen haavaan. Jää suli sydänalastani taas joksikin aikaa.

Uskaltauduin jopa olemaan lähellä yhtä linnuistani. Pääni hänen sylissään maaten huomasin helpotuksekseni, etten ole enää rakastunut häneen. Nyt hän viimeistään todella on vain ystävä, juuri niin kuin halusikin. On aina hienoa, kun on yksi asia vähemmän ahdistamassa.

Niin tai näin, ehkä väärin päin

"Your hands are cold."

Olin tänään (tai oikeastaan eilen, koska nyt on aamuyö) kaverin luona. Meillä oli tosi mukava iltapäivä ja ilta. Katsoimme myös aivan ihanan elokuvan.

Ajoitus elokuvalle olisi voinut olla parempikin, elokuva oli nimittäin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Näin sen ensimmäistä kertaa, ja tiesin tarinasta hyvin vähän etukäteen (vain Mr. Darcy-ihkutuksen verran). Varsin pian minulle kuitenkin selvisi, ettei kyseessä ole sellainen elokuva, joka minun kannattaa katsoa, jos olen tunteellisella päällä tai pienessä sievässä. Ellen sitten nimenomaan halua itkeä loppuiltaa ja -yötä joko sitä, miten kaunis tarina on tai sitten usein tällaisten tapahtumakulkujen lieveilmiönä syntyvää "forever alone"-kompleksiani.

Olen typerä romantisoiva hupsu, kun haaveilen aamuöisestä kohtaamisesta juuri ennen auringonnousua kasteen ja udun peittämillä peltomailla. Todellisuudessahan en ikinä jaksaisi nousta sellaiseen aikaan tai olisin ahdistunut valvomisestani enkä pystyisi rentoutumaan millään ilveellä.

Todellisuudessa olen kateellinen tuollaisten romanttisten kertomusten hahmoille. Tavattoman kateellinen. Jopa siitä, että he ovat molemmat valvoneet läpi yön ajatustensa valvottamina. Kateellinen olen siksi, että he sattuvat vaeltamaan samalla niityllä ajatustensa ajamina ja kohtaamaan toisensa.

"You hands are cold."

Herra Darcyn kädet ovat kylmät.
Minun käteni eivät ole kylmät. Sieluni on kylmä. Se palelee suojatta, eikä sitä lämmitä neidon suudelma, kuten herra Darcyn kättä.

Joskus mieleni tekee huutaa. Kiivetä seudun korkeimmalle kukkulalle, kivimiehen päälaelle pienen kaiverretun Otavan ylle ja vaikertaa yksinäisyyttäni kuin susi vailla laumaansa. Repiä sydänjuurieni ympärille kiertynyt rihma ääneksi, joka rohisisi kurkustani kaikuen meren salmessa, niityn notkelmassa, metsien sylissä.

Miksen tee sitä?
Siksi, että se menettäisi hohtonsa, kun kukaan ei vastaisi. Minulle tulisi vain entistä surkeampi olo. En parultani näkisi kompuroida kotiin revittyäni itseni hajalle, käsitettyäni yksinäisyyteni taivaan alla koko mitassaan.
Ja mitä jos joku vastaisi? Mitä minä sitten muka tekisin?
Ehkä säikähtäisin. Ehkä ajattelisin, että näen varmaan unta. Ehkä pelkäisin, että joku tekee pilaa kustannuksellani. Luultavasti niin.

Ehkä eniten minua kiusaa, miten elämäni on täynnä Pemberleyn patsaita. Kuinka hämmentävää onkaan kohdata ystäviä, joihin on ollut rakastunut ja joilta on saanut rukkaset, joitten vuoksi on jälleen kerran itkenyt yksinäisyyttään, puhdistanut sydämensä haavoja suolavedellä silmännurkista. Se onkin suurin emäsyntini, johon syyllistyn yhtenään. Miksi ihmeessä minä ihastun ja rakastun kavereihin ja ystäviin, vaikka pahimmillaan se on jopa täysin pilannut hyvän ystävyyden? Miksi kiusaan itseäni tällä tavoin?

Heitä on niin paljon. He ovat kauniita kuin vuotiaat peurat, kuin vuoristopurot, kuin lehtometsä, kuin metsän nymfit, sekä sielultaan että kuoreltaan. Heissä on aina hippu jotain tuttua, kuin olisin kohdannut heidät entisessä elämässä, heidän miellyttävyytensä ihmisinä tekee heistä taianomaisia. Heidän silmissään on eloa, joka herättää minussa tarpeetonta toiveikkuutta enemmästä kuin olisi ikinä aihetta.

Kuukkeli, Helmipöllö, Heinäsorsa, Naurulokki, Haarapääsky, Taivaanvuohi, Mustarastas, Pensasvarpunen, Suokukko...

Niin paljon ihania persoonia, joitten vuoksi olen särkenyt sydämeni uudestaan ja uudestaan, kun en osaa pitää tunteitani järkevällä etäisyydellä. En aivan joka kerta, mutta olen käynyt tarpeeksi lähellä pelätäkseni tämän kohtalon toistuvan kohdallani. En jaksa uskoa, että parantaisin tapojani, kun olen joka kerta vannonut sen tekeväni.

Sen sijaan vain pelkään rakastaa. Niin ihana kuin se tunne onkin, joka sydämeni valtaa, kun tunnen ihastuksen liplatukset, se on samalla tavattoman pelottava, se kylmää ja saa ruoan maistumaan tuhkalta suussani, kun ajattelen asiaa vähänkään pitemmälle. Eihän hänkään voi minusta pitää, kun eivät edellisetkään pitäneet. Pilaisin vain hyvän ystävyyden. Toisin turhaa nihkeyttä ihmissuhteeseen tulemalla liian iholle.

Kaikkein kamalinta on kuunnella senhetkisen Feenikslintuni valittavan yksinäisyyttään. Miten tahtoisinkaan sitä helpottaa, kunpa se toimisikin niin! Mutta se ei toimi niin. Toisiksi kamalinta on kuunnella hänen kujertavan onnellisena seurustelusuhteestaan. Miten tahtoisinkaan olla se, josta hän puhuu. Mutten voi. Kolmanneksi kipeintä tekee kuunnella juttuja siitä kaupan kassasta, joka oli mukava katsella ja joka tuntui ajatelleen samoin, siitä henkilöstä, jonka kanssa hän vaihtoi sanan, pari baarissa tai siitä, jonka kanssa hän on lähetellyt viestejä... Miten tahtoisinkin olla onnellinen niistä iloista hänen kanssaan, mutta ne vääntävät sydäntäni, sillä ne vahvistavat uskomukseni siitä, ettei hän minua näekään. Ei sillä silmällä, jonka toivoisin minut löytävän.

Vaikka varpunen kuinka hyppäisi pensaastaan, on hän silti vain harmaa varpunen katukiveyksellä. Varpuselle on mukava syöttää pullanmuruja ja sen tyhjänpäiväisen kuuloista sirkutusta kuunnella, mutta kuka sellaisen nyt sisälle toisi.

Ehkä hyppään väärälle kadulle. Mutta on niin pelottavaa hypätä millekään muulle kadulle kuin sille, jota pensaani reunustaa. Muut kadut ovat kaukana, ne ovat etäisiä ja vieraita, enkä osaa niillä kulkea. Se pelottaa minua, enkä uskalla käyttäytyä omana itsenäni tai tutustua kehenkään kun mietin vain, miten kuuluu toimia. Omalla kadullani kuulun maisemaan, ja muistakin pensas tuntuisi autiolta ilman tyhjänpäiväistä sirkutusta. Siellä uskallan sirkuttaa, kun tiedän, että siitä jollain tavalla pidetään.

Miksi sydämeeni sattuu? Onhan minulla ystäviä, miksen voi vain olla onnellinen heistä? Miksi minun täytyy kaivata jotain muuta heiltä kuin ystävyyttä, onhan jo se kultaa?