maanantai 26. syyskuuta 2011

The needles are numbered so I'm writing you letters

Miten voikaan pää mennä näin sekaisin, miten voikaan se pään sekaisin meneminen sattua näin paljon sydämeen. Konkreettisestikin.

En mitenkään voi sanoa pitäväni tästä. Miten voisin, kun jokainen vaihtoehto, mikä minulla on, on huono, ja se, mitä tunnepuoleni halajaa, on se kaikkein huonoin, se, mikä tulisi minut melko varmasti tuhoamaan? Mitä hiitolaa se paljon puitu alitajuntani kuvittelee kuiskutellessaan korviini huonoja neuvoja? Haluaako se, että menen murskaksi?

Kohta olen siinä pisteessä, kun mikä tahansa tuntuu olevan parempi kuin tämä väännön tunne sielussa. Siinä pisteessä minulla olisi hyvä olla joku, jota käyttää laskuvarjona tai vastaanottavana patjana, tai voi tulla harvinaisen rumaa jälkeä. Benjihyppyjä kun harvemmin tehdään ilman köyttä. Tai sisalköydellä. Koska mitään tällaista ihmistä minun on vaikea löytää, on minun yritettävä pitää itse itseni hallinnassa. Siitä tulee vaikeaa enkä takaa mitään onnistumista.

Joka tapauksessa, olen päättänyt vaikka sitten kirjoittaa kaiken auki ja ottaa asian puheeksi asianomaisen kanssa. Siitä huolimatta, että seuraukset voivat olla pelottavia. Siitä voi seurata jonkinlaista kieroutunutta voitonriemua, halua manipuloida, hämmennystä, melkein mitä vain. Pahinta tässä on se, etten tavallisesta poiketen voi juuri ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Sieltä tosiaan voi tulla mitä mielenkiintoisin reaktio, tai sitten jotain liki reaktiotonta. Joka tapauksessa tilanteesta tullee minulle kiusallinen, ja todennäköisesti hermostuttava. Jos kirjoitan asiani valmiiksi paperille, saanen ne sanottua, vaikka kädet kuinka tärisisivät ja ajatus katkeilisi. Ja jos en pysty, voin aina jättää sen paperin.

Saas nähdä tuleeko tästä taas episodi "töksäytän hämmentäviä ja säntään pois". Yritän ajatella, että ihan sama. Parin viikon päästä sen sitten näkee mitä seuraa. Yritän olla hajoamatta hirveästi, tapahtui mitä tapahtui.

tiistai 20. syyskuuta 2011

I can run from myself

Kirjoitan joka ilta niin kauan, kunnes päänsäryltä en enää pysty. Olen uneton ja laiminlyön niitä asioita, joita minun järkevänä nuorena pitäisi tehdä. Kuten läksyjen luku.
Kaikesta huolimatta nautin tästä tekemismerestä ja aivovirran viennistä. Siihen on ihanaa hukkua, ihanasti en ehdi ajatella, kun täytän pääni hötöllä. Se on kuin siunaus.

Mitä minä teen kun tämä on ohi? Ainahan minä jotain keksin, mutta varmasti jonkinlainen tyhjyys iskee. Tai sitten se pohja, kun ajatukseni saavat minut kiinni pakomatkani jälkeen, tunsinhan aavistuksen pudotuksesta jokin aika sitten. Aistin, että se saattaisi olla tulossa. En tiedä, mutta mahdollisuus on olemassa. En tiedä, kuuluisiko minun yrittää estää sitä. Toisaalta, jos otan siitä stressiä, niin sitten se ainakin tulee.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Sumun syleily

Sumu on ihanaa.
Sumu rauhoittaa. Sumu syleilee sydäntä ja saa mielen utuiseksi. Pehmentää kaikkea.

Tänään minulla oli hyvä päivä. Kerrankin olin nukkunut hyvin. Ajattelin, että voisin ihan piruuttani jatkaa samalla linjalla. Jos jaksan.

Olin ensi kertaa itämaisen tanssin tunnilla. Jopa oli hämmentävää. Luulin olevani melko tietoinen lantioni sijainnista ja liikuttelusta, mutta se osoittautui osittaiseksi harhaluuloksi. Vielä vaikeampaa oli hahmottaa, missä oma rintakehä meni. Siinä tuli myös käytettyä lihaksia, joilla en ole tehnyt mitään... Ainakaan kahteen ja puoleen, ehkä kolmeen vuoteen. Köh köh kröhöm. Sekin oli hämmentävää. Siis ko. lihasten käyttö, ei se, etten ole niitä käyttänyt. Siinä ei ole mitään outoa tai hämmentävää.

Nyt on selkä kipeä. Ja jalat. Mutta nuo johtuvat todennäköisesti siitä, että vaelsin pari tuntia pitkin kaupunkia selässäni ~puolen elopainoni painoinen reppu. Lievä liioittelu on mahdollista. Mutta liikaa siinä pakaasissa oli tavaraa joka tapauksessa. Odotan huomisaamua mielenkiinnolla. Toivottavasti en ole niin jumissa, etten pääsisi sängystä ylös. Tahdon hieronnan.

Sulin takkatulen ääreen tunniksi. Takka on ihana asia. Se tekee kodista erityisen kodikkaan. Siinä lämmössä on samaa turvaa kuin toisessa ihmisessä. Kun loimu porottaa yläruumista puita asetellessa, saa jokin osa aivojani ilmeisesti illuusion ihokontaktista siitä huolimatta, että tulen ja ihmisen lämpö ovat kuitenkin aika erilaisia.
Savun tuoksu on levinnyt huoneeseeni avoimen tuuletusikkunan kautta ja hyllylläni palaa punainen kynttilä. Juuri nyt nautin vähäeleisestä elämästäni.

torstai 8. syyskuuta 2011

Monkey knows how you'll react

Mulla on jatkuvasti huono olo, enkä tiedä, onko se puhtaan fyysistä vai tuleeko se jostain muusta. Sekös ärsyttää. Olisi mukavaa olla olematta enemmän tai vähemmän lamaantunut koko ajan.

En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.

Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.

Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?

Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.

Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.

Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.

Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Katseessasi on kaunis, syvä meri, peilimieli

Marianelli: Dawn

Näin sinut.
Näin sinut ja näin jotain, minkä tunsin nähneeni ennenkin.

Minun teki mieli kirjoittaa, että näin sinut taas, vaikka oikeastaan tänä kuvaamani hetkenä näin sinut ensi kertaa - tietääkseni. Tässä elämässä.

Tuot toisinaan voimakkaasti mieleeni toisen, joka on kuitenkin aivan erilainen.Olin kuulevinani puheessasi tämän toisen henkilön kuulumisia. Se hämmensi minua - olethan kuitenkin juuri itsenäsi jotain hyvin mielenkiintoista, mielenkiintoisempaa kuin tämä toinen henkilö. Hänestä sain itse asiassa vain vaivaisen kuukausi sitten nopean, uskomattoman hulppean transsihumalan, jota seurasi jonkinmoinen krapula. Se oli huumaavuudestaan huolimatta niin ohimenevää, että se kuukausi tuntuu nyt ikuisuudelta.
Sinusta sen sijaan sykkii tasaista, vahvaa energiaa, josta kuitenkin pinnan alta aistin, ettei se todellakaan ole staattista vaan loppuen lopuksi hyvinkin herkkää. Et roihua, vaan väräjät kuin voimajohto. Joskin tässä voimajohdossa on melkoisia virtapiikkejä aika ajoin, kun taas toisina aikoina sähköt liki menevät poikki. Mikäs sen mielenkiintoisempaa.

Jokin sinussa vetää minua voimakkaasti puoleesi. Ehkä itsevarmasti kuvittelen ymmärtäväni sinua. En voi tietää sitä vielä, mutta ainakin tahtoisin todella oppia. Joko sinusta enemmän, että voin huomata olevani oikeassa tai vaihtoehtoisesti oppia ymmärtämään. Jälkimmäinen kehittäisi minua enemmän ihmisenä, mutta vaatisi minulta enemmän töitä.
Toisaalta vaikutat olevan vaivan arvoinen siitä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että saattaisit ajaa minut hulluksi tavalla tai toisella.

Kai minä olen loppuen lopuksi masokisti sitten. En vain jaksa välittää siitä. Mahdollinen tuska on sen ajan murhe.
"No the moth don't care if the flame burns real
'cuz the moth believes in an afterglow"