sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Tervahaudan aamurusko

Viime ajat ovat olleet perin ristiriitaisia kulkea. Pyrin parhaani mukaan olemaan enemmän väylä kuin sihti, johon asiat jäävät jumiin, mutta väkisinkin jotkin asiat jäävät kaivelemaan. Sitä lienee ihmisyys, ettei kaikki voi kulkea mielestäni kuin vesi hanhen selästä.

Tämän kesän aikana olen kuullut jo kuusi suru-uutista, viimeisimmän tänään illalla. Jokaisessa niistä myötäelän vaihtelevissa määrin - väkisinkin sitä jotkut tulevat toista enemmän iholle.

Jos jotain, nämä uutiset ovat läiskäisseet silmilleni läheisteni ja omankin kulkuni häilyvyyden, niin kulunut kuin tuo lause onkin. Vaikka tunnen itseni turhankin usein elämästä elämään vaeltavaksi, raihnaiseksi olennoksi, jolle ei useimmiten ole niin väliä, minkä maailman maisema silmien eteen aukeaa, olen havahtunut siihenkin, että nyt se ei suinkaan ole yhdentekevää.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minä haluan elää juuri tätä elämää. Täällähän minusta on liuennut se niin kauan minuun takertunut vimmainen etsinnän tarve - olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt. En tahdo pois nyt, kun olen jo näinkin lähellä, en, vaikka en koskaan pääsisi lähemmäs, joutuisinhan vain kauemmas.

Useat kuvailevat suru-uutisia pysähdyttäviksi. Niinhän ne ovat, aluksi ainakin. Mutta nyt, kun menehtyneet eivät ole olleet minulle kovin läheisiä jos laisinkaan, ystäville tärkeitä lähinnä, iskevät ne minuun päin vastoin - ne ajavat liikkeelle kuin hylkeennahkainen piiska ajaa koiravaljakkoa.

Miksi olet kivireki, sydämeni, miksi et uskalla keventää taakkaa ja antaa juosta sitä matkaa, jonka päässä voisi olla mitä suurin helpotus?
Kyllähän minä tiedän. Pelkäät railoja jään alla, pelkäät putoavasi. Pelkäät, ettet koskaan pääse perille, jos nyt riuhdot. Uskot vakaasti odottamiseen.
En vain tiedä, olenko samaa mieltä enää. Saattaahan olla, että tämä on vain kuoleman konkretisoitumisen tuottamaa kauhua siitä, ettei ehdikään koskaan sanoa sitä ääneen, mutta väliäkö sillä, mistä tämä perimmälti johtuu, kun se on karu totuus, että minäkin voin lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa, ja hän voi lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa?

Voisinkin sanoa, että kerran se vain kirpaisee, mutta kun se on kirpaissut jo monta kertaa. Ja arpeni saavat pelkäämään, että tulee sattumaan vastakin.

Tahdon ryhdistäytyä. Tahdon näyttää itselleni olevani se mies, joka tähän soppaan kiskottiin, tahdon näyttää, että maljani ei tästä läiky.

Tahdon uskaltaa sanoa, että rakastan.

Täytynee asettaa itselleni aikaraja, että en lähde taas itseäni karkuun, minä en suostu olemaan se pelokas luihu enää. Minä näytän, että pystyn sanomaan ääneen sen, mitä kerron, kun hautaan kasvoni hänen hiuksiinsa. Sen minä itseltäni vaadin, että saan suuni auki siinäkin, millä on oikeasti väliä.