sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Miltä tuntuu tehdä virhe, joka ei viimeiseksi jää?

En oikeastaan halua tietää.

Siksi pyrin välttämään sitä nyt, sillä näyttää uhkaavasti siltä, että yli vuoden takaiset ajattelumallit tekisivät paluuta.

On melko lystikästä, että kuvittelin silloin, että olin terve. Mitä vielä, minähän olin vain sekaisin tavalla, jota en osannut itse vielä tunnistaa! Minä olin maaninen, tärisin aiheettomissa adrenaliinihuuruissani ja metsästin niitä lisää käyttäytyen mielipuolisesti, ja jollain tapaa kuvittelin samalla, että lopputuloksena rauhoittuisin. Kaikkea sitä pieni mieli kuvittelee, lystikkäitä, täysin absurdeja haaveita. Aivan kuin olisin nauttinut jotain hallusinogeenisiä aineita noina aikoina, vaikka se ei sentään se taustalla oleva totuus ole. Syntymähumaltuneen elämä on jännittävää, voisi sanoa.


En vain voi mitenkään väittää nauttivani siitä piirteestä, että tarpeeksi vauhtia saadessani tapaa henkinen hurjasteluni personifikoitua - jos en ajoissa ehdi huomata kehitystä ja suitsia mieltäni kunnon kankikuolaimiin, kuvittelen äkistikin olevani hullaantunut johonkuhun, enkä edes huomaa mikä mättää, vaikka olisin miten hämmentynyt siitä, että yhtälössä on montakin muuttujaa, joitten pitäisi tehdä siitä ratkaisuton. Kuvittelen likipitäen psykoosissa, että näin ei ole, oletan että voin ohittaa laskusäännöt jättämällä ne huomiotta, koska olen niin tutinoissani.

Tai totean, että ajan raitin loppuun kahtasataa siitä huolimatta, että näen sen päättyvän rotkoon. Kuvittelen, että se on hauskaa, kuvittelen, että siitä tulee hyvä olo, että se on se, mitä haluankin, kaasuttaa itseni riekaleiksi ja loppuun. Silmänalusistani tulee harmaat ja kuihdun, kun en pysty rauhoittumaan, ja alan nauraa kuivaa naurua ajatellen, että ehkä rauhoitun kun vain ajan tarpeeksi lujaa sen loppukirin, ehkä rauhoitun sitten kun makaan siellä rotkon pohjalla jokaikinen luu ruumiistani poikki. En jaksa jarruttaa, en jaksa välittää mitä minulle tapahtuu vaan toivon vauhdin yltyvän niin kovaksi, että se linkoaa itse minut ulos kehästäni. Epätoivoisesti toivon, että takkiini tartuttaisiin kiinni ja kiskaistaisiin ulos siitä, että joku pitäisi aloillaan ja sanoisi että nyt loppu. Toivon, että jostakusta olisi minua rauhoittamaan. Usein tämä kuvitelma ikävä kyllä vain ruokkii koko noidankehää, sillä kun kiito on pahimmillaan, on tämä kiitoni personifikaatio usein se, jonka oletan olevan sen, joka pystyisi tähän tavalla tai toisella - viimeksi toivoin meneväni niin siruiksi että rauhoitun (rauhoituin kyllä yllätyksekseni ilmankin).

Ei tuollaista taakkaa voi toisen ihmisen kontolle laskea, tiedän sen. Järkeni sanoo sen, kun sairas mieleni heittelehtii laidasta laitaan, heitellen mitä mielipuolisempia skenaarioita siitä, mikä sen käsityksen mukaan voisi olla maaginen pelastus. Ei sellaista olekaan. Toki joku voi tukea, ei sitä. Tuki on oikein hyvä asia ja tarpeellistakin, ilman yhtään ketään ei minulla varmastikaan olisi motivaatiota yrittää parantua ja olla menemättä äärimmäisyyksiin. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene kuin sairas mieleni kuvittelee harhoissaan, että tuolla voisit leikkiä, se voisi olla hauskaa, se voisi antaa jotain, se voisi sattua sen verran että voisit taas vetäytyä pesääsi nuolemaan haavojasi, niin ettei tarvitsisi kohdata sitä mikä ikinä onkaan ongelman taustalla. En minä tahdo olla niin vastuuton, en minä tahdo satuttaa toista ihmistä. Enkä oikeasti itseänikään, vaikka ääripäissä niin kuvittelenkin.

Sooh. Ei mennä tähän ralliin nyt, ei se ole kivaa.