Joka surut sytyttää

Näitten hiljaisten kuukausien aikana olen herännyt erääseen seikkaan.

Se seikka on, että minulla on kamalan paha olla. Niin paha olla, etten tahtoisikaan. Mutta tässäpä ollaan kuitenkin, ja lienetään vastakin. Ei minussa ole miestä sitä muuttamaan - vai voiko noin sanoa, onko se niin sanottu miehen teko laisinkaan? Tuskin. Niin paljon harmia sillä tuottaa niille, jotka joutuisivat sotkujani siivoamaan, ettei noin taida voida sanoa. Olisi paremmin sanottu sanoa, etten ole kukaan sitä muuttamaan.

Olenko kukaan millään muullakaan saralla? Sitä on tullut mietittyä aika paljon viime aikoina. Pessimisti minussa tahtoisi todeta happamasti kuin kettu pihlajanmarjoista, että sanan "kukaan" määritelmäksi käy myös "haitta" tai "vaiva" tai "se kiusallinen lisäke". En tahtoisi olla mitään niistäkään. Se pessimisti minussa alkaa irvailemaan - "ensin sitä valitetaan, ettei olla ketään, ja kun annetaan joitain, joita voisit allekirjoittaakin, niin eivät kelpaa".

On suhteellisen kuluttavaa, kun oma mieli sivaltelee alati tuollaisia sanoja. Positiivinen merkki lienee, että vielä jossain kohtaa yleensä hämmennyn ja alan puolustaa itseäni, vaikka olisin aloittanut kontraosapuolena. Esimerkin antaakseni, kai minullakin on oikeus toivoa olevani jotain parempaa kuin mitä olen, se kun on melko inhimillistä. Vaadin vain itseltäni valtavan suuria. Ei riitä, että olen "ihan hyvä", se tuntuu niin lattealta, että vain korostaa sitä, etten ole yhtään mitään - olisi enemmän mitään olla täydellisen surkea aivan kaikessa kuin "ihan hyvä" monessa asiassa. Mutta en minä silloinkaan olisi tyytyväinen, siitä olen harvinaisen tietoinen. Olen erittäin huono olemaan tyytyväinen itseeni, oli kyse mistä hyvänsä itseäni koskevasta.

Vaikka minulla on paljon ihmisiä, joille puhua, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi. Tuntuu, ettei kukaan lähesty, että kuulumiseni eivät herätä oikein kenenkään mielenkiintoa. Tuntuu, että joudun käyttämään viimeiset voimieni rippeet siihen, että puoliväkisin kiskon kaipaamiani lähelleni kuin emoonsa takertuva, hätääntynyt apinanpoikanen. En tiedä, onko se totta vai olenko vain itseensä käpertynyt heikkomielinen. Sekin on enemmän kuin todennäköistä. Olennaisempaa on ehkä minun kannaltani kuitenkin se, millainen todellisuus minun pienen pääni sisällä lymyjää, se kun on se todellisuus, jonka kanssa minä vakituisimmin olen tekemisissä. Ja siinä todellisuudessa kenenkään mieltä ei tosiaan liikuta, vaan jokainen minulle läheinen henkilö vain odottaa heistä sopivalta tuntuvaa hetkeä kertoa, että tahtoisi ottaa etäisyyttä, pidättäytyä seurastani joksikin aikaa. Mitä tahansa mutta seuraani.

Jokainen huokaisu, sivulle pälyily, hiljainen hetki ja asennon korjaaminen tuntuu railon repimiseltä väliimme. Ja se railo repeytyy omaan rintalastaani ja päästää pakkasen sisään riippumatta siitä, onko tuntemuksillani mitään pohjaa todellisuuteen. Ja riippumatta siitä, onko tämä uuvuksiin ajava, hermoheikko käytös aiheellista laisinkaan, se varmasti kuluttaa läheisiäni. Se saa ajattelemaan, että sittenhän kaikki nämä painajaiseni varmasti pian ovat totta, vaikkeivät vielä olisikaan. Vuorotellen se kauhistuttaa ja vuorotellen tuntuu lamauttavalla tavalla rauhoittavalta, sitten ei tarvitsisi hermoilla kun se olisi varmaa. Katkera ajatus se kylläkin on.

Rauhoitu, raihnainen, ota kiinni siitä tuulessa riekkuvasta purjeenkulmasta ja sido se takaisin kiinni mastoon. Ajat itsesi vain pitemmälle tuuliajolle, jos et nyt hengitä syvään ja yritä edes hahmottaa, missä osasesi ovat, vaikket vielä saisikaan itseäsi kokoon.

Tervahaudan aamurusko

Viime ajat ovat olleet perin ristiriitaisia kulkea. Pyrin parhaani mukaan olemaan enemmän väylä kuin sihti, johon asiat jäävät jumiin, mutta väkisinkin jotkin asiat jäävät kaivelemaan. Sitä lienee ihmisyys, ettei kaikki voi kulkea mielestäni kuin vesi hanhen selästä.

Tämän kesän aikana olen kuullut jo kuusi suru-uutista, viimeisimmän tänään illalla. Jokaisessa niistä myötäelän vaihtelevissa määrin - väkisinkin sitä jotkut tulevat toista enemmän iholle.

Jos jotain, nämä uutiset ovat läiskäisseet silmilleni läheisteni ja omankin kulkuni häilyvyyden, niin kulunut kuin tuo lause onkin. Vaikka tunnen itseni turhankin usein elämästä elämään vaeltavaksi, raihnaiseksi olennoksi, jolle ei useimmiten ole niin väliä, minkä maailman maisema silmien eteen aukeaa, olen havahtunut siihenkin, että nyt se ei suinkaan ole yhdentekevää.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minä haluan elää juuri tätä elämää. Täällähän minusta on liuennut se niin kauan minuun takertunut vimmainen etsinnän tarve - olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt. En tahdo pois nyt, kun olen jo näinkin lähellä, en, vaikka en koskaan pääsisi lähemmäs, joutuisinhan vain kauemmas.

Useat kuvailevat suru-uutisia pysähdyttäviksi. Niinhän ne ovat, aluksi ainakin. Mutta nyt, kun menehtyneet eivät ole olleet minulle kovin läheisiä jos laisinkaan, ystäville tärkeitä lähinnä, iskevät ne minuun päin vastoin - ne ajavat liikkeelle kuin hylkeennahkainen piiska ajaa koiravaljakkoa.

Miksi olet kivireki, sydämeni, miksi et uskalla keventää taakkaa ja antaa juosta sitä matkaa, jonka päässä voisi olla mitä suurin helpotus?
Kyllähän minä tiedän. Pelkäät railoja jään alla, pelkäät putoavasi. Pelkäät, ettet koskaan pääse perille, jos nyt riuhdot. Uskot vakaasti odottamiseen.
En vain tiedä, olenko samaa mieltä enää. Saattaahan olla, että tämä on vain kuoleman konkretisoitumisen tuottamaa kauhua siitä, ettei ehdikään koskaan sanoa sitä ääneen, mutta väliäkö sillä, mistä tämä perimmälti johtuu, kun se on karu totuus, että minäkin voin lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa, ja hän voi lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa?

Voisinkin sanoa, että kerran se vain kirpaisee, mutta kun se on kirpaissut jo monta kertaa. Ja arpeni saavat pelkäämään, että tulee sattumaan vastakin.

Tahdon ryhdistäytyä. Tahdon näyttää itselleni olevani se mies, joka tähän soppaan kiskottiin, tahdon näyttää, että maljani ei tästä läiky.

Tahdon uskaltaa sanoa, että rakastan.

Täytynee asettaa itselleni aikaraja, että en lähde taas itseäni karkuun, minä en suostu olemaan se pelokas luihu enää. Minä näytän, että pystyn sanomaan ääneen sen, mitä kerron, kun hautaan kasvoni hänen hiuksiinsa. Sen minä itseltäni vaadin, että saan suuni auki siinäkin, millä on oikeasti väliä.

Come watch me hit the ground with the most fantastic sound

Uhhuh.

Viime päivät ovat jostain syystä olleet kovin kuluttavia. Tunnen itseni tikkuiseksi ja kuluneeksi. En jaksa ja tuntuu, että pilaan jatkuvasti sosiaalisia tilanteita omalla särmikkyydelläni, jolle en kuitenkaan mahda mitään tällä hetkellä. Jos yritän siloitella, se puree hetken päästä minua itseänikin muitten lisäksi. Toisinaan turhauttaa olla tunnevammainen...

Sosiaaliset tilanteet ovat viime aikoina kyllä lässähdelleet ihan ilman minuakin. Ja muutenkin on väljähtänyt tunnelma kovin monella tapaa. En pidä siitä.
Kiire hiipii taas niskaan. Enkä taaskaan tee sille mitään.

Kaipaan häntä. Hänen läheisyyttään, yhteyttämme. Hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, vaikka erinäiset asiat varjostavatkin. Hänkin on ollut hieman etäinen. Huoh.

Kaipaan sieluni sisarta myös.
Tyttö pieni, anteeksi kaikesta mitä tein. Olen pahoillani erehdyksestäni, mitä tulee sen rakkauden laatuun jota sinua kohtaan tunsin. Joskus tuntuu, että ilman sitä erhettä meillä voisi vielä nykyäänkin olla enemmän kuin meillä koskaan olikaan.
Tulisitpa takaisin, pikkusisko, kunpa et pelkäisi minua. Ei se sinun vikasi ole etkä sinä sille mitään mahda. Olen pahoillani. Todella.


Tuntuu, että kaikki hajoaa ja mitä enemmän yritän korjata, sitä enemmän saan hitaasti murenemaan.
Onko sitten jokin ihmekin, että tunnen itseni kuluneeksi kuin kolmikymmenlukuiset nupukivet ja keltainen lippakioski, josta myydään alaikäisille tupakkaa kaupungintalon edessä?

Jos liedelle käy käteni, sen heti vedän pois

Samuli Putro - Minä rakastan sinua

En tiedä, johtuuko tämä vain kuunkierrosta, mutta tuntuu, että tämänpäiväinen kahvilareissu porukalla oli tavallista kahvilareissua rankempi, vaikka seurassani olleet ihmiset ovatkin ihania ja kultaisia.

Ei uskoisi, että yksi vitsikäs huomiointi voi luoda noin paljon epävarmuutta. Utu hulmahti mielestäni ja minulle tuli kylmä. "Se ei ollutkaan totta", niin. Ei ole hauskaa, kun epäilee kursivoidun fraasin vielä vähän voimakkaammin todenmukaiseksi elettyään tovin rauhassa oman mielensä pöhnässä. Tavallaan olen myös loukkaantunut - myönnän, etten ole siinä vain kuten kenen tahansa kaverin kanssa. Ei tunnu hyvältä, kun tuntuu, että tunteitani halvennetaan. Eivät ne ole mitään jääkiekkoilijapoikamaista "öhöhöh"-kamaa. Eivät edes puhdas, pelkkä ystävyys ja siihen pohjautuva vastaava toiminta olisi. Toisaalta asianomainen ei tiennyt ja saattoi vain epähuomiossa valita sanansa väärin yrittäessään olla hauska. En tiedä. Pohdinpa vain.

Hän vaikutti pariin otteeseen varsin vaivaantuneelta hyvin ymmärrettävästi. Olinhan sitä itsekin joissain yhteyksissä. En voi silti olla ajattelematta, että hänen vaivautuneisuutensa on osittain omaa syytäni. Sehän on. En tahtoisi hänelle edes sitä pientä pahaa, mutta kun hän vaikuttaa itse(kin) pitävän hyviä puolia haittoja merkittävämpinä, minun ei tarvinne vetäytyä. Mutta on silti epämiellyttävää, että hän joutuu ajattelemaan niitä asioita. Myönnän, että tämän ajattelun taustalla on todennäköisesti oma pelkoni siitä, että se ajattelu saisi hänet vetäytymään.

Huoh. Jos jotain inhoan, niin epävarmuutta. Epävarmuutta ei ole siitä, etteikö nykyisen kaltainen meno voisi jatkua. On totta kai ehdottoman hienoa, että näin on. En voi silti mitään sille, että se, mikä nyt on totta, vaivaa minua, ja on pakko myöntää, että minua vaivaa se mahdollisuus, että tämä totuus saattaa jatkua tämän elon loppuun asti totena. On tavattoman inhottavaa tulla ajatelleeksi sitä, on kamalaa joutua myöntämään, että kaikesta huolimatta se mahdollisuus on realistinen. Se on olemassa, ei välttämättömyytenä, mutta mahdollisuutena, ja sitä on vaikea käsitellä, kun omalta puoleltani asia on niin tavattoman selvä.

Harmittaa, että annan ystävän kommentin vaikuttaa tuntemuksiini ja ajatuksiini niin paljon. Hän on kuitenkin näkemyksensä kanssa vähemmistössä. En silti voi olla peilaamatta vähän kaikkea sen kautta nyt. Kamalaa.

En pystynyt keskittymään joogassa lainkaan. Ajattelin vain Häntä ja unohduin matolleni makaamaan pitkiksikin toveiksi tajuamatta asiaa lainkaan. En halunnut liikkua, halusin vain olla lamaantuneisuudessani.

Rakastan sinua. Rakastan aivan valtavasti. Tahtoisin pitää sinua hyvänä, pyöritellä sormiani niskavilloissasi ja hengittää tuoksuasi. Hukkua sumusilmiisi ja suukottaa. Mitään en maailmassa arvosta ja kunnioita kuten sinua. Olet pyhyys minulle. Puhtautesi kirvelee haavoissani, mutten voi olla nauttimatta joka hipusta sitä.

Niin tai näin, ehkä väärin päin

"Your hands are cold."

Olin tänään (tai oikeastaan eilen, koska nyt on aamuyö) kaverin luona. Meillä oli tosi mukava iltapäivä ja ilta. Katsoimme myös aivan ihanan elokuvan.

Ajoitus elokuvalle olisi voinut olla parempikin, elokuva oli nimittäin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Näin sen ensimmäistä kertaa, ja tiesin tarinasta hyvin vähän etukäteen (vain Mr. Darcy-ihkutuksen verran). Varsin pian minulle kuitenkin selvisi, ettei kyseessä ole sellainen elokuva, joka minun kannattaa katsoa, jos olen tunteellisella päällä tai pienessä sievässä. Ellen sitten nimenomaan halua itkeä loppuiltaa ja -yötä joko sitä, miten kaunis tarina on tai sitten usein tällaisten tapahtumakulkujen lieveilmiönä syntyvää "forever alone"-kompleksiani.

Olen typerä romantisoiva hupsu, kun haaveilen aamuöisestä kohtaamisesta juuri ennen auringonnousua kasteen ja udun peittämillä peltomailla. Todellisuudessahan en ikinä jaksaisi nousta sellaiseen aikaan tai olisin ahdistunut valvomisestani enkä pystyisi rentoutumaan millään ilveellä.

Todellisuudessa olen kateellinen tuollaisten romanttisten kertomusten hahmoille. Tavattoman kateellinen. Jopa siitä, että he ovat molemmat valvoneet läpi yön ajatustensa valvottamina. Kateellinen olen siksi, että he sattuvat vaeltamaan samalla niityllä ajatustensa ajamina ja kohtaamaan toisensa.

"You hands are cold."

Herra Darcyn kädet ovat kylmät.
Minun käteni eivät ole kylmät. Sieluni on kylmä. Se palelee suojatta, eikä sitä lämmitä neidon suudelma, kuten herra Darcyn kättä.

Joskus mieleni tekee huutaa. Kiivetä seudun korkeimmalle kukkulalle, kivimiehen päälaelle pienen kaiverretun Otavan ylle ja vaikertaa yksinäisyyttäni kuin susi vailla laumaansa. Repiä sydänjuurieni ympärille kiertynyt rihma ääneksi, joka rohisisi kurkustani kaikuen meren salmessa, niityn notkelmassa, metsien sylissä.

Miksen tee sitä?
Siksi, että se menettäisi hohtonsa, kun kukaan ei vastaisi. Minulle tulisi vain entistä surkeampi olo. En parultani näkisi kompuroida kotiin revittyäni itseni hajalle, käsitettyäni yksinäisyyteni taivaan alla koko mitassaan.
Ja mitä jos joku vastaisi? Mitä minä sitten muka tekisin?
Ehkä säikähtäisin. Ehkä ajattelisin, että näen varmaan unta. Ehkä pelkäisin, että joku tekee pilaa kustannuksellani. Luultavasti niin.

Ehkä eniten minua kiusaa, miten elämäni on täynnä Pemberleyn patsaita. Kuinka hämmentävää onkaan kohdata ystäviä, joihin on ollut rakastunut ja joilta on saanut rukkaset, joitten vuoksi on jälleen kerran itkenyt yksinäisyyttään, puhdistanut sydämensä haavoja suolavedellä silmännurkista. Se onkin suurin emäsyntini, johon syyllistyn yhtenään. Miksi ihmeessä minä ihastun ja rakastun kavereihin ja ystäviin, vaikka pahimmillaan se on jopa täysin pilannut hyvän ystävyyden? Miksi kiusaan itseäni tällä tavoin?

Heitä on niin paljon. He ovat kauniita kuin vuotiaat peurat, kuin vuoristopurot, kuin lehtometsä, kuin metsän nymfit, sekä sielultaan että kuoreltaan. Heissä on aina hippu jotain tuttua, kuin olisin kohdannut heidät entisessä elämässä, heidän miellyttävyytensä ihmisinä tekee heistä taianomaisia. Heidän silmissään on eloa, joka herättää minussa tarpeetonta toiveikkuutta enemmästä kuin olisi ikinä aihetta.

Kuukkeli, Helmipöllö, Heinäsorsa, Naurulokki, Haarapääsky, Taivaanvuohi, Mustarastas, Pensasvarpunen, Suokukko...

Niin paljon ihania persoonia, joitten vuoksi olen särkenyt sydämeni uudestaan ja uudestaan, kun en osaa pitää tunteitani järkevällä etäisyydellä. En aivan joka kerta, mutta olen käynyt tarpeeksi lähellä pelätäkseni tämän kohtalon toistuvan kohdallani. En jaksa uskoa, että parantaisin tapojani, kun olen joka kerta vannonut sen tekeväni.

Sen sijaan vain pelkään rakastaa. Niin ihana kuin se tunne onkin, joka sydämeni valtaa, kun tunnen ihastuksen liplatukset, se on samalla tavattoman pelottava, se kylmää ja saa ruoan maistumaan tuhkalta suussani, kun ajattelen asiaa vähänkään pitemmälle. Eihän hänkään voi minusta pitää, kun eivät edellisetkään pitäneet. Pilaisin vain hyvän ystävyyden. Toisin turhaa nihkeyttä ihmissuhteeseen tulemalla liian iholle.

Kaikkein kamalinta on kuunnella senhetkisen Feenikslintuni valittavan yksinäisyyttään. Miten tahtoisinkaan sitä helpottaa, kunpa se toimisikin niin! Mutta se ei toimi niin. Toisiksi kamalinta on kuunnella hänen kujertavan onnellisena seurustelusuhteestaan. Miten tahtoisinkaan olla se, josta hän puhuu. Mutten voi. Kolmanneksi kipeintä tekee kuunnella juttuja siitä kaupan kassasta, joka oli mukava katsella ja joka tuntui ajatelleen samoin, siitä henkilöstä, jonka kanssa hän vaihtoi sanan, pari baarissa tai siitä, jonka kanssa hän on lähetellyt viestejä... Miten tahtoisinkin olla onnellinen niistä iloista hänen kanssaan, mutta ne vääntävät sydäntäni, sillä ne vahvistavat uskomukseni siitä, ettei hän minua näekään. Ei sillä silmällä, jonka toivoisin minut löytävän.

Vaikka varpunen kuinka hyppäisi pensaastaan, on hän silti vain harmaa varpunen katukiveyksellä. Varpuselle on mukava syöttää pullanmuruja ja sen tyhjänpäiväisen kuuloista sirkutusta kuunnella, mutta kuka sellaisen nyt sisälle toisi.

Ehkä hyppään väärälle kadulle. Mutta on niin pelottavaa hypätä millekään muulle kadulle kuin sille, jota pensaani reunustaa. Muut kadut ovat kaukana, ne ovat etäisiä ja vieraita, enkä osaa niillä kulkea. Se pelottaa minua, enkä uskalla käyttäytyä omana itsenäni tai tutustua kehenkään kun mietin vain, miten kuuluu toimia. Omalla kadullani kuulun maisemaan, ja muistakin pensas tuntuisi autiolta ilman tyhjänpäiväistä sirkutusta. Siellä uskallan sirkuttaa, kun tiedän, että siitä jollain tavalla pidetään.

Miksi sydämeeni sattuu? Onhan minulla ystäviä, miksen voi vain olla onnellinen heistä? Miksi minun täytyy kaivata jotain muuta heiltä kuin ystävyyttä, onhan jo se kultaa?