Jos liedelle käy käteni, sen heti vedän pois

Samuli Putro - Minä rakastan sinua

En tiedä, johtuuko tämä vain kuunkierrosta, mutta tuntuu, että tämänpäiväinen kahvilareissu porukalla oli tavallista kahvilareissua rankempi, vaikka seurassani olleet ihmiset ovatkin ihania ja kultaisia.

Ei uskoisi, että yksi vitsikäs huomiointi voi luoda noin paljon epävarmuutta. Utu hulmahti mielestäni ja minulle tuli kylmä. "Se ei ollutkaan totta", niin. Ei ole hauskaa, kun epäilee kursivoidun fraasin vielä vähän voimakkaammin todenmukaiseksi elettyään tovin rauhassa oman mielensä pöhnässä. Tavallaan olen myös loukkaantunut - myönnän, etten ole siinä vain kuten kenen tahansa kaverin kanssa. Ei tunnu hyvältä, kun tuntuu, että tunteitani halvennetaan. Eivät ne ole mitään jääkiekkoilijapoikamaista "öhöhöh"-kamaa. Eivät edes puhdas, pelkkä ystävyys ja siihen pohjautuva vastaava toiminta olisi. Toisaalta asianomainen ei tiennyt ja saattoi vain epähuomiossa valita sanansa väärin yrittäessään olla hauska. En tiedä. Pohdinpa vain.

Hän vaikutti pariin otteeseen varsin vaivaantuneelta hyvin ymmärrettävästi. Olinhan sitä itsekin joissain yhteyksissä. En voi silti olla ajattelematta, että hänen vaivautuneisuutensa on osittain omaa syytäni. Sehän on. En tahtoisi hänelle edes sitä pientä pahaa, mutta kun hän vaikuttaa itse(kin) pitävän hyviä puolia haittoja merkittävämpinä, minun ei tarvinne vetäytyä. Mutta on silti epämiellyttävää, että hän joutuu ajattelemaan niitä asioita. Myönnän, että tämän ajattelun taustalla on todennäköisesti oma pelkoni siitä, että se ajattelu saisi hänet vetäytymään.

Huoh. Jos jotain inhoan, niin epävarmuutta. Epävarmuutta ei ole siitä, etteikö nykyisen kaltainen meno voisi jatkua. On totta kai ehdottoman hienoa, että näin on. En voi silti mitään sille, että se, mikä nyt on totta, vaivaa minua, ja on pakko myöntää, että minua vaivaa se mahdollisuus, että tämä totuus saattaa jatkua tämän elon loppuun asti totena. On tavattoman inhottavaa tulla ajatelleeksi sitä, on kamalaa joutua myöntämään, että kaikesta huolimatta se mahdollisuus on realistinen. Se on olemassa, ei välttämättömyytenä, mutta mahdollisuutena, ja sitä on vaikea käsitellä, kun omalta puoleltani asia on niin tavattoman selvä.

Harmittaa, että annan ystävän kommentin vaikuttaa tuntemuksiini ja ajatuksiini niin paljon. Hän on kuitenkin näkemyksensä kanssa vähemmistössä. En silti voi olla peilaamatta vähän kaikkea sen kautta nyt. Kamalaa.

En pystynyt keskittymään joogassa lainkaan. Ajattelin vain Häntä ja unohduin matolleni makaamaan pitkiksikin toveiksi tajuamatta asiaa lainkaan. En halunnut liikkua, halusin vain olla lamaantuneisuudessani.

Rakastan sinua. Rakastan aivan valtavasti. Tahtoisin pitää sinua hyvänä, pyöritellä sormiani niskavilloissasi ja hengittää tuoksuasi. Hukkua sumusilmiisi ja suukottaa. Mitään en maailmassa arvosta ja kunnioita kuten sinua. Olet pyhyys minulle. Puhtautesi kirvelee haavoissani, mutten voi olla nauttimatta joka hipusta sitä.

Sumusilmäni, sinä

Pitkästä aikaa on pakko kirjoittaa.

Viime kirjoitteluista onkin aikaa. Viime kirjoitteluitten aikaan elin pussi päässä. Harhoissani. Aloin tiedostaa sen itsekin, en vain tiennyt, mitä itseltäni kätkin. Tein niin silti, se tuntui turvalliselta. Pelkäsin nähdä sitä, mitä mieleni piilotteli.

Loppuen lopuksi en nähnyt mitään yllättävää, ja juuri sitä olin kai pelännytkin. Ensin tuntui lässähdykseltä, epätoivoltakin vähän: ei kai taas? Mitä tämä nyt on?

Aluksi ahdisti. Pelkäsin, mitä hän ajattelisi siitä, että kuten ruska oli palannut puihin, oli ruskanvärinen virta sydämestäni palannut kietoutumaan hänen ympärilleen. Tai no, palannut ja palannut - tullut esiin piilostaan, johon sen olin ajanut, kun ajattelin sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Pitkiä tunteja bussin penkillä, levottomia jalkoja ja pöytien rummutuksia, tuijottelua. Sitten tuntikausia junassa. Lappi.

Minun käskettiin istuttaa jotain suurta. Vaikka minua pelotti, tein sen. Vaikka arvelin maan routaiseksi, tein sen.

Pelko hälveni. Mikään muu ei muuttunut kuin se, että enää minä en pelännyt. Olin vain todella helpottunut. Siinäkö se? Siinä se. Ihanaa.

Tyyni järvi, laskeva aurinko ja kiviä vedessä. Sumusilmäni sinä, siinä juuri. Sitä täydellisempää hetkeä oli vaikea kuvitella.

Paluumatkalla olisin voinut yhtä hyvin kuolla, olin rauhani saavuttanut, onnellinen. Olen silti onnellinen siitäkin, ettei niin käynyt, elämällä on vielä niin paljon opetettavaa.

Niin kuin se, millä selittyy, että näet kyllä kullankeltaisen leijonan, muttet tule sen mukaan, et puno sormiasi harjan lomaan ja anna kantaa taivaankannen ylle, sinne, mistä valo tulee.
Ehkä tämä on pysyvää, ehkä tämä vaatii vain aikaa. En voi tietää, ja pakko myöntää: toivon, ettet sinäkään.

Jostain hyvin kaukaa aukesi haava ja se vuosi kaksi viikkoa mustaa. Sydänjuureni se väänsi. Vasta nyt valoni palaa taas. Palaa, jotta voin nyt, yksinkin, todella nähdä sinut. Jotten jätä kesken.

Minun käskettiin antaa kasvaa rauhassa. Sen siis teen. Mutta pois en lähde. Sitä en voisi sielussani itselleni ikinä antaa anteeksi ja siihen en pystyisikään.