And you make all the rest just an afterthought

H-herranen aika.

Tärisen, vapina vallan on valtoimenaan.

Kuristaa, palelen, olen niin hämilläni, mutta minuun ei satu, ei, yhtään ei satu - olen vain pökerryksissäni.

Voisiko se todella olla totta? Onko metsä oikeassa?

Muruseni mun. Lähdin hänen luokseen jo perjantaina ja olin hänen seurassaan koko viikonlopun. Mietin monenlaista, pohdin polkuamme ja sen pientareita. Ojiinkin kurkistelin. Ihmettelin, hahmottelin. Jonkin huomasin muuttuneen.

Vaivaantuneisuus, se oli tosiaan hävinnyt. Ei ollut nihkeyttä, ei ollut sitä möykkyä rinnassa, ei ollut tarvetta millekään niistä sijaistekemisistä joita olin mukaani varannut hyytymisen pelossa. Kertaakaan.
Seuraavaksi huomasin, että kykenimme vallan kasvokkainkin vitsailemaan siitä, mitä välillämme oikeastaan onkaan - hän jopa itse teki sitä varsin paljon, enenevissä määrin suorastaan. Ennen se ei toden totta olisi onnistunut.
Yöllä minusta ei tuntunutkaan siltä, että minun tulisi perääntyä. Sain olla missä olinkin. Lähellä. Siitä tuli kovin hyvä olo.

Huomasin viikonlopun edetessä ajatuskaavojeni muuttuneen. En enää ajatellut, etten saisi rakastaa. En ajatellut, että se olisi pahasta ja sopimatonta, en enää olettanut hänen kärsivän siitä. Sitä vastoin se oli alkanut tuntua varsin luontevalta ilman sitä sivujuonnettaan. Maailman luonnollisimmalta asialta. Ainoat ajatukset, jotka käytöstäni karsinoivat olivat, etten kokenut, että olisi aivan sopivaa kertoa hänelle miten kaunis hän on kaikilla mahdollisilla tavoilla aivan niin usein kuin se mieleeni juolahti tai miten paljon häntä rakastankaan. Toisinaan heräsin ajatuksesta, että tuntui kuin olisimmekin pari. Vain ratkaisevat siirrot uupuivat. Hälvensin kuitenkin ajatukset lämpimään hymähdykseen - höps höps. Eihän minulle sellaista käy.

Mutta mitä sainkaan kuulla, kun armaalta ystävältäni pääsi jälleen kerran lipsahdus...

Vain parin lauseen verran ajatuksia, mutta ne olivat mitä kauneimpia mietteitä.

Olen niin häkeltynyt.
Antaako asian hautua vielä ja pakahtua vielä tovi tai toinenkin vaiko kiivetä hurjan kynnyksen ylitse ja uskaltautua ottamaan asia puheeksi?

Sumusilmäni, sinä

Pitkästä aikaa on pakko kirjoittaa.

Viime kirjoitteluista onkin aikaa. Viime kirjoitteluitten aikaan elin pussi päässä. Harhoissani. Aloin tiedostaa sen itsekin, en vain tiennyt, mitä itseltäni kätkin. Tein niin silti, se tuntui turvalliselta. Pelkäsin nähdä sitä, mitä mieleni piilotteli.

Loppuen lopuksi en nähnyt mitään yllättävää, ja juuri sitä olin kai pelännytkin. Ensin tuntui lässähdykseltä, epätoivoltakin vähän: ei kai taas? Mitä tämä nyt on?

Aluksi ahdisti. Pelkäsin, mitä hän ajattelisi siitä, että kuten ruska oli palannut puihin, oli ruskanvärinen virta sydämestäni palannut kietoutumaan hänen ympärilleen. Tai no, palannut ja palannut - tullut esiin piilostaan, johon sen olin ajanut, kun ajattelin sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Pitkiä tunteja bussin penkillä, levottomia jalkoja ja pöytien rummutuksia, tuijottelua. Sitten tuntikausia junassa. Lappi.

Minun käskettiin istuttaa jotain suurta. Vaikka minua pelotti, tein sen. Vaikka arvelin maan routaiseksi, tein sen.

Pelko hälveni. Mikään muu ei muuttunut kuin se, että enää minä en pelännyt. Olin vain todella helpottunut. Siinäkö se? Siinä se. Ihanaa.

Tyyni järvi, laskeva aurinko ja kiviä vedessä. Sumusilmäni sinä, siinä juuri. Sitä täydellisempää hetkeä oli vaikea kuvitella.

Paluumatkalla olisin voinut yhtä hyvin kuolla, olin rauhani saavuttanut, onnellinen. Olen silti onnellinen siitäkin, ettei niin käynyt, elämällä on vielä niin paljon opetettavaa.

Niin kuin se, millä selittyy, että näet kyllä kullankeltaisen leijonan, muttet tule sen mukaan, et puno sormiasi harjan lomaan ja anna kantaa taivaankannen ylle, sinne, mistä valo tulee.
Ehkä tämä on pysyvää, ehkä tämä vaatii vain aikaa. En voi tietää, ja pakko myöntää: toivon, ettet sinäkään.

Jostain hyvin kaukaa aukesi haava ja se vuosi kaksi viikkoa mustaa. Sydänjuureni se väänsi. Vasta nyt valoni palaa taas. Palaa, jotta voin nyt, yksinkin, todella nähdä sinut. Jotten jätä kesken.

Minun käskettiin antaa kasvaa rauhassa. Sen siis teen. Mutta pois en lähde. Sitä en voisi sielussani itselleni ikinä antaa anteeksi ja siihen en pystyisikään.