Argh.
Ränkkään ränkkään ränkkään, sitten jahkaan jahkaan jahkaan, sitten ränkkään vähän lisää.
Ehkä laiva lähtee satamasta ennen kuin ehdin kyytiin. En ole varma, olisiko se hyvä vai huono asia. Luultavasti hyvä.
Aaaaaaaaahh HERE GOES NOTHING, we'll see how black the moth will burn!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste I can't get my head around it. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste I can't get my head around it. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
maanantai 26. syyskuuta 2011
The needles are numbered so I'm writing you letters
Miten voikaan pää mennä näin sekaisin, miten voikaan se pään sekaisin meneminen sattua näin paljon sydämeen. Konkreettisestikin.
En mitenkään voi sanoa pitäväni tästä. Miten voisin, kun jokainen vaihtoehto, mikä minulla on, on huono, ja se, mitä tunnepuoleni halajaa, on se kaikkein huonoin, se, mikä tulisi minut melko varmasti tuhoamaan? Mitä hiitolaa se paljon puitu alitajuntani kuvittelee kuiskutellessaan korviini huonoja neuvoja? Haluaako se, että menen murskaksi?
Kohta olen siinä pisteessä, kun mikä tahansa tuntuu olevan parempi kuin tämä väännön tunne sielussa. Siinä pisteessä minulla olisi hyvä olla joku, jota käyttää laskuvarjona tai vastaanottavana patjana, tai voi tulla harvinaisen rumaa jälkeä. Benjihyppyjä kun harvemmin tehdään ilman köyttä. Tai sisalköydellä. Koska mitään tällaista ihmistä minun on vaikea löytää, on minun yritettävä pitää itse itseni hallinnassa. Siitä tulee vaikeaa enkä takaa mitään onnistumista.
Joka tapauksessa, olen päättänyt vaikka sitten kirjoittaa kaiken auki ja ottaa asian puheeksi asianomaisen kanssa. Siitä huolimatta, että seuraukset voivat olla pelottavia. Siitä voi seurata jonkinlaista kieroutunutta voitonriemua, halua manipuloida, hämmennystä, melkein mitä vain. Pahinta tässä on se, etten tavallisesta poiketen voi juuri ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Sieltä tosiaan voi tulla mitä mielenkiintoisin reaktio, tai sitten jotain liki reaktiotonta. Joka tapauksessa tilanteesta tullee minulle kiusallinen, ja todennäköisesti hermostuttava. Jos kirjoitan asiani valmiiksi paperille, saanen ne sanottua, vaikka kädet kuinka tärisisivät ja ajatus katkeilisi. Ja jos en pysty, voin aina jättää sen paperin.
Saas nähdä tuleeko tästä taas episodi "töksäytän hämmentäviä ja säntään pois". Yritän ajatella, että ihan sama. Parin viikon päästä sen sitten näkee mitä seuraa. Yritän olla hajoamatta hirveästi, tapahtui mitä tapahtui.
En mitenkään voi sanoa pitäväni tästä. Miten voisin, kun jokainen vaihtoehto, mikä minulla on, on huono, ja se, mitä tunnepuoleni halajaa, on se kaikkein huonoin, se, mikä tulisi minut melko varmasti tuhoamaan? Mitä hiitolaa se paljon puitu alitajuntani kuvittelee kuiskutellessaan korviini huonoja neuvoja? Haluaako se, että menen murskaksi?
Kohta olen siinä pisteessä, kun mikä tahansa tuntuu olevan parempi kuin tämä väännön tunne sielussa. Siinä pisteessä minulla olisi hyvä olla joku, jota käyttää laskuvarjona tai vastaanottavana patjana, tai voi tulla harvinaisen rumaa jälkeä. Benjihyppyjä kun harvemmin tehdään ilman köyttä. Tai sisalköydellä. Koska mitään tällaista ihmistä minun on vaikea löytää, on minun yritettävä pitää itse itseni hallinnassa. Siitä tulee vaikeaa enkä takaa mitään onnistumista.
Joka tapauksessa, olen päättänyt vaikka sitten kirjoittaa kaiken auki ja ottaa asian puheeksi asianomaisen kanssa. Siitä huolimatta, että seuraukset voivat olla pelottavia. Siitä voi seurata jonkinlaista kieroutunutta voitonriemua, halua manipuloida, hämmennystä, melkein mitä vain. Pahinta tässä on se, etten tavallisesta poiketen voi juuri ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Sieltä tosiaan voi tulla mitä mielenkiintoisin reaktio, tai sitten jotain liki reaktiotonta. Joka tapauksessa tilanteesta tullee minulle kiusallinen, ja todennäköisesti hermostuttava. Jos kirjoitan asiani valmiiksi paperille, saanen ne sanottua, vaikka kädet kuinka tärisisivät ja ajatus katkeilisi. Ja jos en pysty, voin aina jättää sen paperin.
Saas nähdä tuleeko tästä taas episodi "töksäytän hämmentäviä ja säntään pois". Yritän ajatella, että ihan sama. Parin viikon päästä sen sitten näkee mitä seuraa. Yritän olla hajoamatta hirveästi, tapahtui mitä tapahtui.
torstai 8. syyskuuta 2011
Monkey knows how you'll react
Mulla on jatkuvasti huono olo, enkä tiedä, onko se puhtaan fyysistä vai tuleeko se jostain muusta. Sekös ärsyttää. Olisi mukavaa olla olematta enemmän tai vähemmän lamaantunut koko ajan.
En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.
Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.
Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?
Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.
Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.
Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.
Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.
En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.
Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.
Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?
Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.
Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.
Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.
Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.
perjantai 2. syyskuuta 2011
Katseessasi on kaunis, syvä meri, peilimieli
Marianelli: Dawn
Näin sinut.
Näin sinut ja näin jotain, minkä tunsin nähneeni ennenkin.
Minun teki mieli kirjoittaa, että näin sinut taas, vaikka oikeastaan tänä kuvaamani hetkenä näin sinut ensi kertaa - tietääkseni. Tässä elämässä.
Tuot toisinaan voimakkaasti mieleeni toisen, joka on kuitenkin aivan erilainen.Olin kuulevinani puheessasi tämän toisen henkilön kuulumisia. Se hämmensi minua - olethan kuitenkin juuri itsenäsi jotain hyvin mielenkiintoista, mielenkiintoisempaa kuin tämä toinen henkilö. Hänestä sain itse asiassa vain vaivaisen kuukausi sitten nopean, uskomattoman hulppean transsihumalan, jota seurasi jonkinmoinen krapula. Se oli huumaavuudestaan huolimatta niin ohimenevää, että se kuukausi tuntuu nyt ikuisuudelta.
Sinusta sen sijaan sykkii tasaista, vahvaa energiaa, josta kuitenkin pinnan alta aistin, ettei se todellakaan ole staattista vaan loppuen lopuksi hyvinkin herkkää. Et roihua, vaan väräjät kuin voimajohto. Joskin tässä voimajohdossa on melkoisia virtapiikkejä aika ajoin, kun taas toisina aikoina sähköt liki menevät poikki. Mikäs sen mielenkiintoisempaa.
Jokin sinussa vetää minua voimakkaasti puoleesi. Ehkä itsevarmasti kuvittelen ymmärtäväni sinua. En voi tietää sitä vielä, mutta ainakin tahtoisin todella oppia. Joko sinusta enemmän, että voin huomata olevani oikeassa tai vaihtoehtoisesti oppia ymmärtämään. Jälkimmäinen kehittäisi minua enemmän ihmisenä, mutta vaatisi minulta enemmän töitä.
Toisaalta vaikutat olevan vaivan arvoinen siitä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että saattaisit ajaa minut hulluksi tavalla tai toisella.
Kai minä olen loppuen lopuksi masokisti sitten. En vain jaksa välittää siitä. Mahdollinen tuska on sen ajan murhe.
"No the moth don't care if the flame burns real
'cuz the moth believes in an afterglow"
Näin sinut.
Näin sinut ja näin jotain, minkä tunsin nähneeni ennenkin.
Minun teki mieli kirjoittaa, että näin sinut taas, vaikka oikeastaan tänä kuvaamani hetkenä näin sinut ensi kertaa - tietääkseni. Tässä elämässä.
Tuot toisinaan voimakkaasti mieleeni toisen, joka on kuitenkin aivan erilainen.Olin kuulevinani puheessasi tämän toisen henkilön kuulumisia. Se hämmensi minua - olethan kuitenkin juuri itsenäsi jotain hyvin mielenkiintoista, mielenkiintoisempaa kuin tämä toinen henkilö. Hänestä sain itse asiassa vain vaivaisen kuukausi sitten nopean, uskomattoman hulppean transsihumalan, jota seurasi jonkinmoinen krapula. Se oli huumaavuudestaan huolimatta niin ohimenevää, että se kuukausi tuntuu nyt ikuisuudelta.
Sinusta sen sijaan sykkii tasaista, vahvaa energiaa, josta kuitenkin pinnan alta aistin, ettei se todellakaan ole staattista vaan loppuen lopuksi hyvinkin herkkää. Et roihua, vaan väräjät kuin voimajohto. Joskin tässä voimajohdossa on melkoisia virtapiikkejä aika ajoin, kun taas toisina aikoina sähköt liki menevät poikki. Mikäs sen mielenkiintoisempaa.
Jokin sinussa vetää minua voimakkaasti puoleesi. Ehkä itsevarmasti kuvittelen ymmärtäväni sinua. En voi tietää sitä vielä, mutta ainakin tahtoisin todella oppia. Joko sinusta enemmän, että voin huomata olevani oikeassa tai vaihtoehtoisesti oppia ymmärtämään. Jälkimmäinen kehittäisi minua enemmän ihmisenä, mutta vaatisi minulta enemmän töitä.
Toisaalta vaikutat olevan vaivan arvoinen siitä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että saattaisit ajaa minut hulluksi tavalla tai toisella.
Kai minä olen loppuen lopuksi masokisti sitten. En vain jaksa välittää siitä. Mahdollinen tuska on sen ajan murhe.
"No the moth don't care if the flame burns real
'cuz the moth believes in an afterglow"
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Aika valuu
Tänään nukuin aivan hävyttömän pitkään. Jaksoin oikeastaan nousta ylös vasta puoliltapäivin, kun kaveri soitti - hän oli tulossa tuomaan huovutuskirjaa, jonka voitin häneltä erään nettiyhteisön arpajaisissa. Kävin sitten hakemassa sen lähinurkalta, jäädytin aamusta pari tuntia lukien lehteä ja sitä kirjaa, sitten jäädytin vähän lisää mm. telkkarin ääressä... Jossain välissä laitoin pyykkiä ja kävin koiran kanssa ulkona, mutta muuten tämä laiskottelu jatkui neljään asti, hyi minua! Plus, tein itse litran mansikkapehmistä (pirtelöä ilman maitoa). Söin itse puolet siitä, mutta sitten kurkku ja aivot jäätyivät enkä voinut jatkaa. Onneksi on melko makeista asioista pitävä velipuoli.
Neljän aikaan lähdin sitten kaupungille sen verran, että kävin hakemassa varaamani sandaalit. Nyt on omat jalkahäkit, hii! Nätit ovat ja nahkaiset. Jospa vaikka muistaisin suojakäsitellä mokomat.
Kun kerran kaupungilla olin ja ilma oli kuin morsian, niin soitin ystävälle kysyäkseni, voisiko hän nähdä. Hän oli kirpparilla toisen ystävän kanssa, juuri päässyt sinne, joten ei sitten onnistunut. Sitten menin pysäkin suuntaan huomatakseni, että bussi lähti nenän edestä. Noh, katsoin sitten, että seuraava bussi tulisi n. puolen tunnin päästä.
Harmitti, kun Olga-neiti ei ollut auki. Olisin voinut mennä sinne ostelemaan kauniita, edullisia vaatteita ihan vain koska voin ja kaipaan ripausta turhamaisuutta. Noh, menin sitten katselemaan, oliko se nyt KappAhlin, alennusmyyntiin, että mitä kirppareilta puolen vuoden päästä löytyy. Nättejä vaatteita pitäisi löytymän. Pienimuotoista teollisuusvakoilun henkeäkin oli vierailussani. Nyt tekee mieli tehdä hame ja liivi ja kaikkea. Siellä olisi ollut halpoja, melko nättejä pitsialushousuja minun koossanikin, mutta totesin sitten lopulta, että ne olivat niin oudon mallisia (koostuivat lähinnä suorakaiteista peppuosaa lukuunottamatta), ettei kannata ostaa kun ei tiedä, tykkääkö sellaisia pitää. Sitä paitsi ne olivat tämänhetkisen muodin mukaan korkeavyötäröisiä, mikä ei taas minulle sovi hirveän hyvin, kun monet käyttämäni asukokonaisuudet tapaavat vilauttaa ihoa lanteen seutuvilta (ihan vaan koska minulla vielä on nätti maha. Jonain päivänä se saattaa rupsahtaa, joten täytyy ottaa ilo irti!). Ei ole kivan näköistä, jos alkkarit paistavat suuressa määrin. Toisaalta, nykyään vaatekaapista löytyy niin paljon ylipitkiä yläosia, että riski tuollaiselle on aika pieni.
Nyt kello on yhdeksän ja ihmettelen, mihin tämä päivä on hävinnyt. En ole tehnyt juuri mitään (no, omasta mielestäni en liki koskaan ole tehnyt juuri mitään...), ja nyt on jo ilta. Ihan tylsää.
Jotkin asiat ovat pohdituttaneet minua tänään. Kun ei tee mitään, pohtii aika paljon. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten paljon sanottavaa on silloin, kun se, jolle sanoisi, ei ole läsnä, mutta miten vähän sitten tuleekaan tai saakaan sanottua, kun se henkilö on läsnä. Ja sitä, miten aika valuu kaikkein nopeimmin sormien välistä hiekkana, kun ei tee mitään, vaikka lapsena se meni juuri toisin päin - mitä enemmän teki, sitä nopeammin aika kului. Nyt ajan kulku on ahdistavaa - kun vain mähöää, huomaakin yhtäkkiä vain mähönneensä monta tuntia, ja tulee saamaton olo.
Neljän aikaan lähdin sitten kaupungille sen verran, että kävin hakemassa varaamani sandaalit. Nyt on omat jalkahäkit, hii! Nätit ovat ja nahkaiset. Jospa vaikka muistaisin suojakäsitellä mokomat.
Kun kerran kaupungilla olin ja ilma oli kuin morsian, niin soitin ystävälle kysyäkseni, voisiko hän nähdä. Hän oli kirpparilla toisen ystävän kanssa, juuri päässyt sinne, joten ei sitten onnistunut. Sitten menin pysäkin suuntaan huomatakseni, että bussi lähti nenän edestä. Noh, katsoin sitten, että seuraava bussi tulisi n. puolen tunnin päästä.
Harmitti, kun Olga-neiti ei ollut auki. Olisin voinut mennä sinne ostelemaan kauniita, edullisia vaatteita ihan vain koska voin ja kaipaan ripausta turhamaisuutta. Noh, menin sitten katselemaan, oliko se nyt KappAhlin, alennusmyyntiin, että mitä kirppareilta puolen vuoden päästä löytyy. Nättejä vaatteita pitäisi löytymän. Pienimuotoista teollisuusvakoilun henkeäkin oli vierailussani. Nyt tekee mieli tehdä hame ja liivi ja kaikkea. Siellä olisi ollut halpoja, melko nättejä pitsialushousuja minun koossanikin, mutta totesin sitten lopulta, että ne olivat niin oudon mallisia (koostuivat lähinnä suorakaiteista peppuosaa lukuunottamatta), ettei kannata ostaa kun ei tiedä, tykkääkö sellaisia pitää. Sitä paitsi ne olivat tämänhetkisen muodin mukaan korkeavyötäröisiä, mikä ei taas minulle sovi hirveän hyvin, kun monet käyttämäni asukokonaisuudet tapaavat vilauttaa ihoa lanteen seutuvilta (ihan vaan koska minulla vielä on nätti maha. Jonain päivänä se saattaa rupsahtaa, joten täytyy ottaa ilo irti!). Ei ole kivan näköistä, jos alkkarit paistavat suuressa määrin. Toisaalta, nykyään vaatekaapista löytyy niin paljon ylipitkiä yläosia, että riski tuollaiselle on aika pieni.
Nyt kello on yhdeksän ja ihmettelen, mihin tämä päivä on hävinnyt. En ole tehnyt juuri mitään (no, omasta mielestäni en liki koskaan ole tehnyt juuri mitään...), ja nyt on jo ilta. Ihan tylsää.
Jotkin asiat ovat pohdituttaneet minua tänään. Kun ei tee mitään, pohtii aika paljon. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten paljon sanottavaa on silloin, kun se, jolle sanoisi, ei ole läsnä, mutta miten vähän sitten tuleekaan tai saakaan sanottua, kun se henkilö on läsnä. Ja sitä, miten aika valuu kaikkein nopeimmin sormien välistä hiekkana, kun ei tee mitään, vaikka lapsena se meni juuri toisin päin - mitä enemmän teki, sitä nopeammin aika kului. Nyt ajan kulku on ahdistavaa - kun vain mähöää, huomaakin yhtäkkiä vain mähönneensä monta tuntia, ja tulee saamaton olo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)