Tervahaudan aamurusko

Viime ajat ovat olleet perin ristiriitaisia kulkea. Pyrin parhaani mukaan olemaan enemmän väylä kuin sihti, johon asiat jäävät jumiin, mutta väkisinkin jotkin asiat jäävät kaivelemaan. Sitä lienee ihmisyys, ettei kaikki voi kulkea mielestäni kuin vesi hanhen selästä.

Tämän kesän aikana olen kuullut jo kuusi suru-uutista, viimeisimmän tänään illalla. Jokaisessa niistä myötäelän vaihtelevissa määrin - väkisinkin sitä jotkut tulevat toista enemmän iholle.

Jos jotain, nämä uutiset ovat läiskäisseet silmilleni läheisteni ja omankin kulkuni häilyvyyden, niin kulunut kuin tuo lause onkin. Vaikka tunnen itseni turhankin usein elämästä elämään vaeltavaksi, raihnaiseksi olennoksi, jolle ei useimmiten ole niin väliä, minkä maailman maisema silmien eteen aukeaa, olen havahtunut siihenkin, että nyt se ei suinkaan ole yhdentekevää.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minä haluan elää juuri tätä elämää. Täällähän minusta on liuennut se niin kauan minuun takertunut vimmainen etsinnän tarve - olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt. En tahdo pois nyt, kun olen jo näinkin lähellä, en, vaikka en koskaan pääsisi lähemmäs, joutuisinhan vain kauemmas.

Useat kuvailevat suru-uutisia pysähdyttäviksi. Niinhän ne ovat, aluksi ainakin. Mutta nyt, kun menehtyneet eivät ole olleet minulle kovin läheisiä jos laisinkaan, ystäville tärkeitä lähinnä, iskevät ne minuun päin vastoin - ne ajavat liikkeelle kuin hylkeennahkainen piiska ajaa koiravaljakkoa.

Miksi olet kivireki, sydämeni, miksi et uskalla keventää taakkaa ja antaa juosta sitä matkaa, jonka päässä voisi olla mitä suurin helpotus?
Kyllähän minä tiedän. Pelkäät railoja jään alla, pelkäät putoavasi. Pelkäät, ettet koskaan pääse perille, jos nyt riuhdot. Uskot vakaasti odottamiseen.
En vain tiedä, olenko samaa mieltä enää. Saattaahan olla, että tämä on vain kuoleman konkretisoitumisen tuottamaa kauhua siitä, ettei ehdikään koskaan sanoa sitä ääneen, mutta väliäkö sillä, mistä tämä perimmälti johtuu, kun se on karu totuus, että minäkin voin lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa, ja hän voi lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa?

Voisinkin sanoa, että kerran se vain kirpaisee, mutta kun se on kirpaissut jo monta kertaa. Ja arpeni saavat pelkäämään, että tulee sattumaan vastakin.

Tahdon ryhdistäytyä. Tahdon näyttää itselleni olevani se mies, joka tähän soppaan kiskottiin, tahdon näyttää, että maljani ei tästä läiky.

Tahdon uskaltaa sanoa, että rakastan.

Täytynee asettaa itselleni aikaraja, että en lähde taas itseäni karkuun, minä en suostu olemaan se pelokas luihu enää. Minä näytän, että pystyn sanomaan ääneen sen, mitä kerron, kun hautaan kasvoni hänen hiuksiinsa. Sen minä itseltäni vaadin, että saan suuni auki siinäkin, millä on oikeasti väliä.

Rasvatyven ja rokkasumu

Hän sai pyytämäänsä välimatkaa. Se tuntuu yllättävän vähän pahalta.

En silti voi kieltää, etteikö kaivertaisi, kun tuntuu, että välillämme on kuin upottava harso. En saa otetta, tosiaan, sumun lailla on hän kauempana aina, kun astuu lähemmäksi.

Ehkä kuitenkin parempi näin, elämäntilanteet huomioiden. Ehkä tämä on meille molemmille armeliaampaa juuri tässä hetkessä, juuri tässä ajassa. Niin paljon on meneillään, niin paljon myllerrystä - minulla olisi aivan liian monta tilaisuutta laittaa kaikki päreiksi, jos joku olisi niin kovin lähellä minua näinä päivinä.

Tuntuu, että toistan itseäni eikä minulla ole uutta sanottavaa, siksihän en ole aikoihin kirjoitellutkaan. Ulappa kun tuntuu näyttävän kovin samanlaiselta jokainen aamu, jokainen ilta.

Näin unta rakkaudesta, jota koskettaa voi en

Se oli kauempana aina, kun luulin löytäneeni sen.
- Tuula Amberla: Näin unta rakkaudesta

Jonkin aikaa minulla melkeinpä olikin jotain, mitä olen niin kauan katsonut vierestä. Se oli tarpeeksi lähellä, jotta toiveikas kuplinta jaksoi ja uskalsi täyttää olemukseni.

Mutta untahan se oli, unta vain. Sumu hälveni hänestä, ja sai poistuessaan valon taas sattumaan silmiini.

Kyllähän minä tiesin sitä odottaa. Tiesin, ettei se voisi olla niin vaivatonta. Ei jotain niin utuista kesytetä niin vaivatta, ei jotain niin hentoa, mutta silti pajun lailla notkeaa voi sulkea syleilyynsä ilman, että tuo siitä häiveen lailla häviää, kun avaa silmänsä. Tiesin, että hän tulisi kertomaan, ettei tämä käy päinsä enää. Minussa ei silti ollut miestä kertomaan, että tiesin, laittamaan leikkiä kesken kun se oli kauneimmillaan. Ei, minä olin heikko kuin kuollut oksa enkä saanut sanaa suustani, vaan tien kulkijan lailla tartuin joka hetkeen, joka minulla oli olevinaan.

Kulkijahan minä olenkin. Väsynyt, raihnainen kulkija, joka luuli pääsevänsä pirtin lämpöön oikaisemaan kylmettyneet jalkansa. En osannut edes ajatella, ettei mitään pirttiä vielä olekaan. On vain virvatulen leirinuotio, jota en malta olla seuraamatta, niin sen lämpöä kaipaan. Niin kaipaan niitä vaaran kuningattaren villejä silmiä, niin janoan joka hetkeä, jona hän suvaitsee minuun katsahtaa. Aivan kuin eläisin niistä pilkahduksista, niin ne saavat veren taas kiertämään jaloissani, voidakseni taas vaeltaa seuraavaan paikkaan, josta savu nousee. Toivoen, josko ehtisin sinne vielä, kun nuotio palaa.

Hän toivoo, josko näkisin muitakin silmiä. Aivan itsenikin vuoksi. Mutta minä en näe kuin varjoja ja tyhjiä peilejä. Olen nähnyt niitä kylliksi, ne eivät jaksa herättää mielenkiintoani. Eivät ne tyhjät peilit ansaitse saada samaa kohtelua kuin se villi tuli, eikä olisi oikein katsoa tyhjään peiliin ja väittää, että se tyhjä peili tuntuisi samalta kuin se villi tuli. Ei peiliä eikä itseäni kohtaan.

En voi kuin odottaa. Kuinka kauan, siitä en itsekään aina ota selkoa. Mutta sillä ei liene merkitystä, sillä sen jo tiedän, etten voi paeta sitä, mikä polulleni on suvainnut saapua.
Vielä kävellemme samaa tahtia. Vielä hän näkenee kultaisen leijonan ja vielä minä saanen niskastani maantien tuhannet pölyt, jotta pysyn hänen tahdissaan.

Come watch me hit the ground with the most fantastic sound

Uhhuh.

Viime päivät ovat jostain syystä olleet kovin kuluttavia. Tunnen itseni tikkuiseksi ja kuluneeksi. En jaksa ja tuntuu, että pilaan jatkuvasti sosiaalisia tilanteita omalla särmikkyydelläni, jolle en kuitenkaan mahda mitään tällä hetkellä. Jos yritän siloitella, se puree hetken päästä minua itseänikin muitten lisäksi. Toisinaan turhauttaa olla tunnevammainen...

Sosiaaliset tilanteet ovat viime aikoina kyllä lässähdelleet ihan ilman minuakin. Ja muutenkin on väljähtänyt tunnelma kovin monella tapaa. En pidä siitä.
Kiire hiipii taas niskaan. Enkä taaskaan tee sille mitään.

Kaipaan häntä. Hänen läheisyyttään, yhteyttämme. Hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, vaikka erinäiset asiat varjostavatkin. Hänkin on ollut hieman etäinen. Huoh.

Kaipaan sieluni sisarta myös.
Tyttö pieni, anteeksi kaikesta mitä tein. Olen pahoillani erehdyksestäni, mitä tulee sen rakkauden laatuun jota sinua kohtaan tunsin. Joskus tuntuu, että ilman sitä erhettä meillä voisi vielä nykyäänkin olla enemmän kuin meillä koskaan olikaan.
Tulisitpa takaisin, pikkusisko, kunpa et pelkäisi minua. Ei se sinun vikasi ole etkä sinä sille mitään mahda. Olen pahoillani. Todella.


Tuntuu, että kaikki hajoaa ja mitä enemmän yritän korjata, sitä enemmän saan hitaasti murenemaan.
Onko sitten jokin ihmekin, että tunnen itseni kuluneeksi kuin kolmikymmenlukuiset nupukivet ja keltainen lippakioski, josta myydään alaikäisille tupakkaa kaupungintalon edessä?

Tulee yö ja vie kaiken pois

"Onhan se nyt ihan hullua antaa elämänsä ja luottamuksensa toisen käsiin. Ja silti aika moni rakastuu."
- Sipe Santapukki

Eilinen oli kaunis päivä. Kovin kaunis, kaunis kuin hän.

Tahdon valssata kanssasi aamun ensi aurinkoon, tahtoisin silmiisi katsoa kun puhun tunteista ja kun laulan mukana kauniita sanoja.

Mitä sinä tahdot? En enää voi tietää, vältän arvaamasta, ne yleensä mättää. Kertoisitko mulle, kulta pieni?

Onko pelättävää?

En tiedä.

Ehkä olin turhan innokas eilen. Täytyy rauhoittua.
Ystävä puhui järkeä ja tiedän odottaa. Ei kannata hosua. Varoen kuljen, polkua kieroa hiivin, en oksaa ainuttakaan tahdo katkaista, en läpi metsän oikaise. Se säikyttää linnut.

Jatkan siis kuten ennenkin. Kyllä minä kestän. Ei minuun satu. Vähän vain polttelee.

Ehkä vielä joskus voin avata suuni.

And you make all the rest just an afterthought

H-herranen aika.

Tärisen, vapina vallan on valtoimenaan.

Kuristaa, palelen, olen niin hämilläni, mutta minuun ei satu, ei, yhtään ei satu - olen vain pökerryksissäni.

Voisiko se todella olla totta? Onko metsä oikeassa?

Muruseni mun. Lähdin hänen luokseen jo perjantaina ja olin hänen seurassaan koko viikonlopun. Mietin monenlaista, pohdin polkuamme ja sen pientareita. Ojiinkin kurkistelin. Ihmettelin, hahmottelin. Jonkin huomasin muuttuneen.

Vaivaantuneisuus, se oli tosiaan hävinnyt. Ei ollut nihkeyttä, ei ollut sitä möykkyä rinnassa, ei ollut tarvetta millekään niistä sijaistekemisistä joita olin mukaani varannut hyytymisen pelossa. Kertaakaan.
Seuraavaksi huomasin, että kykenimme vallan kasvokkainkin vitsailemaan siitä, mitä välillämme oikeastaan onkaan - hän jopa itse teki sitä varsin paljon, enenevissä määrin suorastaan. Ennen se ei toden totta olisi onnistunut.
Yöllä minusta ei tuntunutkaan siltä, että minun tulisi perääntyä. Sain olla missä olinkin. Lähellä. Siitä tuli kovin hyvä olo.

Huomasin viikonlopun edetessä ajatuskaavojeni muuttuneen. En enää ajatellut, etten saisi rakastaa. En ajatellut, että se olisi pahasta ja sopimatonta, en enää olettanut hänen kärsivän siitä. Sitä vastoin se oli alkanut tuntua varsin luontevalta ilman sitä sivujuonnettaan. Maailman luonnollisimmalta asialta. Ainoat ajatukset, jotka käytöstäni karsinoivat olivat, etten kokenut, että olisi aivan sopivaa kertoa hänelle miten kaunis hän on kaikilla mahdollisilla tavoilla aivan niin usein kuin se mieleeni juolahti tai miten paljon häntä rakastankaan. Toisinaan heräsin ajatuksesta, että tuntui kuin olisimmekin pari. Vain ratkaisevat siirrot uupuivat. Hälvensin kuitenkin ajatukset lämpimään hymähdykseen - höps höps. Eihän minulle sellaista käy.

Mutta mitä sainkaan kuulla, kun armaalta ystävältäni pääsi jälleen kerran lipsahdus...

Vain parin lauseen verran ajatuksia, mutta ne olivat mitä kauneimpia mietteitä.

Olen niin häkeltynyt.
Antaako asian hautua vielä ja pakahtua vielä tovi tai toinenkin vaiko kiivetä hurjan kynnyksen ylitse ja uskaltautua ottamaan asia puheeksi?