Kiirettä pitää.
Käyn koulua ja silleen. Kuuntelen japanilaista perinnemusiikkia ja uppoan sumuisen käärmekaupungin tunnelmiin.
Sade kasteli minut tänään täysin. Nyt jalkani ovat kylmät ja nahkeat. Ulkona ilma on kosteaa, viileää ja raikasta. Mereltä nousi päivän aikana kolmesti sumu ja sade ainakin yhtä monta kertaa. Vielä ehtii useaan otteeseen.
Meressä on maagista alkuvoimaa. Se virtaa kuin ajatukset - vain pinnan laineet voi nähdä, mutta kun siihen tarpeeksi korkealta hyppää, saa kokea, mitä pohjavirtaus onkaan.
maanantai 29. elokuuta 2011
torstai 18. elokuuta 2011
Rönsyilyä
Viime yönä suteni heräsi ja juoksin metsään.
Juoksin metsään, kipusin kukkulalle kivimiehen laelle ja lauloin kutsun sydämeeni länsituulen mukana kaukaisuuteen.
Sieluuni syttyi meripihkankeltainen liekki sillä hetkellä, kun otin ensimmäisen laukan rykäyksen kohti lehtoa. Se palaa edelleen. Olen kaikkea muuta kuin staattinen, rätisen ja surisen, pyörteilen ja pyrähtelen. Vie yöunet tällainen, mutten valita. Bussissa kotiin voi torkkua, vaikka saattaakin päätyä vähän kauemmas kuin on tarkoitus.
Joka päivä bussissa kotiin suunnittelen päivänokosia sohvalla, mutta ulos päästessäni maailma lumoaa minut ja unohdun touhuamaan tuntikausiksi. Tuhtaan ja pohdin, ja sitten onkin jo ilta.
Sivuvaikutuksena syntyy ahdistusta tekemättömistä asioista. Kun ehdin unohtaa sen, rundi alkaa alusta.
Olen villi ja opportunistinen, näen mahdollisuuksia kaikkialla. Sillä, ettei ajattele kovin pitkälle, tuntuu pääsevän pitkälle - tai sitten vain en huomaa junnaavani, mikä on sekin ihan positiivista. Tietoisuus on juuri tällä hetkellä ahdistava asia, koska kun menen tietoiseen tilaan, kaikki tekemättömät asiat kaatuu päälle. Niskasta ei saa tartuttua kun se kääntyy alta pois kun huomaa jotain jännempää.
Juoksin metsään, kipusin kukkulalle kivimiehen laelle ja lauloin kutsun sydämeeni länsituulen mukana kaukaisuuteen.
Sieluuni syttyi meripihkankeltainen liekki sillä hetkellä, kun otin ensimmäisen laukan rykäyksen kohti lehtoa. Se palaa edelleen. Olen kaikkea muuta kuin staattinen, rätisen ja surisen, pyörteilen ja pyrähtelen. Vie yöunet tällainen, mutten valita. Bussissa kotiin voi torkkua, vaikka saattaakin päätyä vähän kauemmas kuin on tarkoitus.
Joka päivä bussissa kotiin suunnittelen päivänokosia sohvalla, mutta ulos päästessäni maailma lumoaa minut ja unohdun touhuamaan tuntikausiksi. Tuhtaan ja pohdin, ja sitten onkin jo ilta.
Sivuvaikutuksena syntyy ahdistusta tekemättömistä asioista. Kun ehdin unohtaa sen, rundi alkaa alusta.
Olen villi ja opportunistinen, näen mahdollisuuksia kaikkialla. Sillä, ettei ajattele kovin pitkälle, tuntuu pääsevän pitkälle - tai sitten vain en huomaa junnaavani, mikä on sekin ihan positiivista. Tietoisuus on juuri tällä hetkellä ahdistava asia, koska kun menen tietoiseen tilaan, kaikki tekemättömät asiat kaatuu päälle. Niskasta ei saa tartuttua kun se kääntyy alta pois kun huomaa jotain jännempää.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
No the moth don't care if the flame burns real
Tä vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
En oikeastaan pistä pahakseni. Viihdyn puolitranssissa, mikä näkyy iskevän jo ajatuksesta hänestä. Olisihan se tietenkin positiivista, jos jotain tapahtuisi johonkin suuntaan, niin ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa.
Kun katsoin itseäni peilistä, totesin, että olen aika riutunut. Se nauratti. Harmaat silmänympärykset, hiukan eksynyt katse.
Ruokahaluni on hävinnyt johonkin. Tai no, kyllä mulle nälkä tulee ja syön, mutta ei suuremmin tee mieli. Jos ei tulisi nälkä, voisin olla syömättäkin, heikottaahan minua nyt joka tapauksessa. Sekin on tavallaan hyvä olo.
Scandinavian Music Group kuiskii korviini ja minä hengitän valssin tahtiin.
Ajoittain pohdin, koska tyven hajoaa, koska lampeeni heitetään kivi, joka nostaa vesilasiin myrskyn.
Sitten ajattelen, ettei niin tarvitse käydä.
Mieleni kasvattaa oksia, sarvet ja sulkia. Siivetkin. Sammal kasvaa selkääni ja siihen nousee vanamonkukkia.
Ehkä minusta tulee menninkäinen mieleni metsään.
En oikeastaan pistä pahakseni. Viihdyn puolitranssissa, mikä näkyy iskevän jo ajatuksesta hänestä. Olisihan se tietenkin positiivista, jos jotain tapahtuisi johonkin suuntaan, niin ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa.
Kun katsoin itseäni peilistä, totesin, että olen aika riutunut. Se nauratti. Harmaat silmänympärykset, hiukan eksynyt katse.
Ruokahaluni on hävinnyt johonkin. Tai no, kyllä mulle nälkä tulee ja syön, mutta ei suuremmin tee mieli. Jos ei tulisi nälkä, voisin olla syömättäkin, heikottaahan minua nyt joka tapauksessa. Sekin on tavallaan hyvä olo.
Scandinavian Music Group kuiskii korviini ja minä hengitän valssin tahtiin.
Ajoittain pohdin, koska tyven hajoaa, koska lampeeni heitetään kivi, joka nostaa vesilasiin myrskyn.
Sitten ajattelen, ettei niin tarvitse käydä.
Mieleni kasvattaa oksia, sarvet ja sulkia. Siivetkin. Sammal kasvaa selkääni ja siihen nousee vanamonkukkia.
Ehkä minusta tulee menninkäinen mieleni metsään.
maanantai 1. elokuuta 2011
Meripihkasilmä
Oon ihan sekaisin. Siis oikeasti.
Mulle käytännössä täysin tuntematon ihminen ei ole ikuisuuteen pistänyt mun päätä tällä tavalla sekaisin. Kokemus on jopa tavallaan ahdistava.
Viimeksi kun näin kävi, se johti kahden vuoden yksipuoliseen romanssiin. Ellei sen jälkeen tullutta miedompaa tapausta lasketa, eikä minusta lasketa.
Sen päivän jälkeen, kun hänet ensi kerran näin, menetin yöuneni ajatusteni vaeltaessa hänen luokseen. Tunsin itseni hulluksi. Sitä minä varmaan olenkin. Hullu mikä hullu.
Seuraava päivä meni ajatusten repiessä köyttä. Juupas, eipäs, mitä jos, voi ei, äh, mitä jos, mitä jos, ei kuitenkaan, ääh, voi ei, juupas, eipäs. Sydäntäni raastoi hurrikaani.
Sitä seuraavana päivänä hänen hymynsä palautti toivoni. Halaus ja toinenkin pitivät minut pilvessä, jossa olen edelleen. Pikku hiljaa alan palata takaisin maan pinnalle, olen heikko, tärisen, pelottaa. Mitä nyt?
Tämä on ihan kauhean pelottavaa. En tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi uskaltaa tehdä.
Mitä sanoa?
Mitä tuntea?
Jännitystä, pelkoa?
Itsensä siteeraaminen tuntuu tyhmältä. Mut toi kuvaa omia fiiliksiä aika hyvin. Runo jatkuu toiveikkaana, mutten vain tiedä, uskallanko olla toiveikas! En tunne sitä ihmistä lainkaan! Tiedän vain, että hänen katseensa vangitsi minut ensi vilkaisulla, valoi sydämeeni kultaa.
Sääli vain, että jalometallit ovat niin julmetun painavia.
Ehkä minun tosiaan pitäisi vain mennä sillä, että olen hullu. Hulluudella saa paljon anteeksi. Se vapauttaisi joistain sosiaalisista kahleista, joissa nökötän tukevasti edelleen. Kun vain osaisin antaa itselleni anteeksi riskin noloihin tilanteisiin tai vastakaiun puutteeseen.
Kun vain osaisin antaa itselleni luvan heittäytyä niin kuin olen aina halunnut, mutta mitä en vain uskalla tehdä. Kunpa osaisin antaa itselleni luvan uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä, kohtaloon, rohkeuteen, runoilijan charmiin.
Vapisen ja olen kömpelö, pala kurkussa. Ajatukseni harhailevat kuin dementikolla. Kasvoilleni kiipeää hento, arka hymy, kun ajatukseni harhailevat hänen hymyynsä, hänen ääneensä.
Hänhän saattaisi olla idioottikin. Todennäköisyys vain on ikävän pieni.
- lainaus kuvapäiviksestäni depressiiviseltä hurrikaani-illalta. Nyt tuo lause naurattaa. En minä vielä ihan selvä ole. Kolme neljäsosaa minusta toivoo, etten ikinä enää tästä pilvestä laskeudukaan.
-------------------------------------
Pari tuntia myöhemmin: voi jumalauta tä mihinkään lähdössä ole, oon vaan pahemmin pilvessä kännissä ja piripää, en osaa kirjoittaa, hyperventiloin, itken nauran hymyilen tä ei lopu tä ei lopu sen ei tarvi loppua.
En tiedä susta mitään, en mitään, se ei haittaa, mä rakastan sua, tutustua voi myöhemminkin, eiks juu?
Voi hitto, miks mä lähdin niin aikaisin. Olis pitänyt jäädä vielä hengaamaan siihen hetkeksi. Ihan sama vaikka ois tullut ulkopuolinen olo. Ei sillä ole väliä. Mä oisin saanut katsella sun silmiesi tuiketta hetken pitempään, nauraa vierestä hassutuksille, sanoa jotain sinne tänne aina välillä siitä huolimatta, ettei juuri kuunnella. Ei se ois haitannut.
Mulle käytännössä täysin tuntematon ihminen ei ole ikuisuuteen pistänyt mun päätä tällä tavalla sekaisin. Kokemus on jopa tavallaan ahdistava.
Viimeksi kun näin kävi, se johti kahden vuoden yksipuoliseen romanssiin. Ellei sen jälkeen tullutta miedompaa tapausta lasketa, eikä minusta lasketa.
Sen päivän jälkeen, kun hänet ensi kerran näin, menetin yöuneni ajatusteni vaeltaessa hänen luokseen. Tunsin itseni hulluksi. Sitä minä varmaan olenkin. Hullu mikä hullu.
Seuraava päivä meni ajatusten repiessä köyttä. Juupas, eipäs, mitä jos, voi ei, äh, mitä jos, mitä jos, ei kuitenkaan, ääh, voi ei, juupas, eipäs. Sydäntäni raastoi hurrikaani.
Sitä seuraavana päivänä hänen hymynsä palautti toivoni. Halaus ja toinenkin pitivät minut pilvessä, jossa olen edelleen. Pikku hiljaa alan palata takaisin maan pinnalle, olen heikko, tärisen, pelottaa. Mitä nyt?
Tämä on ihan kauhean pelottavaa. En tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi uskaltaa tehdä.
Mitä sanoa?
Mitä tuntea?
Jännitystä, pelkoa?
Itsensä siteeraaminen tuntuu tyhmältä. Mut toi kuvaa omia fiiliksiä aika hyvin. Runo jatkuu toiveikkaana, mutten vain tiedä, uskallanko olla toiveikas! En tunne sitä ihmistä lainkaan! Tiedän vain, että hänen katseensa vangitsi minut ensi vilkaisulla, valoi sydämeeni kultaa.
Sääli vain, että jalometallit ovat niin julmetun painavia.
Ehkä minun tosiaan pitäisi vain mennä sillä, että olen hullu. Hulluudella saa paljon anteeksi. Se vapauttaisi joistain sosiaalisista kahleista, joissa nökötän tukevasti edelleen. Kun vain osaisin antaa itselleni anteeksi riskin noloihin tilanteisiin tai vastakaiun puutteeseen.
Kun vain osaisin antaa itselleni luvan heittäytyä niin kuin olen aina halunnut, mutta mitä en vain uskalla tehdä. Kunpa osaisin antaa itselleni luvan uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä, kohtaloon, rohkeuteen, runoilijan charmiin.
Vapisen ja olen kömpelö, pala kurkussa. Ajatukseni harhailevat kuin dementikolla. Kasvoilleni kiipeää hento, arka hymy, kun ajatukseni harhailevat hänen hymyynsä, hänen ääneensä.
Hänhän saattaisi olla idioottikin. Todennäköisyys vain on ikävän pieni.
- lainaus kuvapäiviksestäni depressiiviseltä hurrikaani-illalta. Nyt tuo lause naurattaa. En minä vielä ihan selvä ole. Kolme neljäsosaa minusta toivoo, etten ikinä enää tästä pilvestä laskeudukaan.
-------------------------------------
Pari tuntia myöhemmin: voi jumalauta tä mihinkään lähdössä ole, oon vaan pahemmin pilvessä kännissä ja piripää, en osaa kirjoittaa, hyperventiloin, itken nauran hymyilen tä ei lopu tä ei lopu sen ei tarvi loppua.
En tiedä susta mitään, en mitään, se ei haittaa, mä rakastan sua, tutustua voi myöhemminkin, eiks juu?
Voi hitto, miks mä lähdin niin aikaisin. Olis pitänyt jäädä vielä hengaamaan siihen hetkeksi. Ihan sama vaikka ois tullut ulkopuolinen olo. Ei sillä ole väliä. Mä oisin saanut katsella sun silmiesi tuiketta hetken pitempään, nauraa vierestä hassutuksille, sanoa jotain sinne tänne aina välillä siitä huolimatta, ettei juuri kuunnella. Ei se ois haitannut.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Ratiseva suhiseva kaupunki
Helsinki on jännä paikka.
En osaisi asua siellä, sillä aina kun menen sinne, minuun iskee hirveä menofiilis. Pitäisi koko ajan olla menossa ja surisemassa pitkin poikin, ja ennen kaikkea olla hirmu sosiaalinen. Menisin ihan sekaisin, kun arki ei siellä kuitenkaan olisi tavallista sosiaalisempaa. Tai ehkä alkaisin kävelemään ympäriinsä ja musta tulis se outo hyypiö joka on aina ulkona. Sekin vois olla ihan kivaa.
Mutta siinä ilmapiirissä on jotain mystistä. Sellainen kupliva, iloinen olo. Kuin lehmuksenkukat. Turku on sellainen oudon rauhallinen, mutta samalla jotenkin virittynyt, kun Helsinki kuplii, virtaa ja pyörteilee minkä kerkiää. Suvannoissakin on pohjavirtaus. Nautin siitä, vaikka pitemmän päälle se varmaan uuvuttaisi minut. On jännittävää, miten raikas melko saastainen kaupunki voi sydämeltään olla.
Helsinki tuoksuu seikkailulle, Helsinki tuoksuu rakkaudelle, Helsinki tuoksuu nuoruudelle. Hyvässä ja pahassa. Rakastan Helsinkiä, vaikka tykkään asua muualla.
Tai mistä sitä tietää, ehkä jossain vaiheessa päädyn sinnekin.
En osaisi asua siellä, sillä aina kun menen sinne, minuun iskee hirveä menofiilis. Pitäisi koko ajan olla menossa ja surisemassa pitkin poikin, ja ennen kaikkea olla hirmu sosiaalinen. Menisin ihan sekaisin, kun arki ei siellä kuitenkaan olisi tavallista sosiaalisempaa. Tai ehkä alkaisin kävelemään ympäriinsä ja musta tulis se outo hyypiö joka on aina ulkona. Sekin vois olla ihan kivaa.
Mutta siinä ilmapiirissä on jotain mystistä. Sellainen kupliva, iloinen olo. Kuin lehmuksenkukat. Turku on sellainen oudon rauhallinen, mutta samalla jotenkin virittynyt, kun Helsinki kuplii, virtaa ja pyörteilee minkä kerkiää. Suvannoissakin on pohjavirtaus. Nautin siitä, vaikka pitemmän päälle se varmaan uuvuttaisi minut. On jännittävää, miten raikas melko saastainen kaupunki voi sydämeltään olla.
Helsinki tuoksuu seikkailulle, Helsinki tuoksuu rakkaudelle, Helsinki tuoksuu nuoruudelle. Hyvässä ja pahassa. Rakastan Helsinkiä, vaikka tykkään asua muualla.
Tai mistä sitä tietää, ehkä jossain vaiheessa päädyn sinnekin.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Aika valuu
Tänään nukuin aivan hävyttömän pitkään. Jaksoin oikeastaan nousta ylös vasta puoliltapäivin, kun kaveri soitti - hän oli tulossa tuomaan huovutuskirjaa, jonka voitin häneltä erään nettiyhteisön arpajaisissa. Kävin sitten hakemassa sen lähinurkalta, jäädytin aamusta pari tuntia lukien lehteä ja sitä kirjaa, sitten jäädytin vähän lisää mm. telkkarin ääressä... Jossain välissä laitoin pyykkiä ja kävin koiran kanssa ulkona, mutta muuten tämä laiskottelu jatkui neljään asti, hyi minua! Plus, tein itse litran mansikkapehmistä (pirtelöä ilman maitoa). Söin itse puolet siitä, mutta sitten kurkku ja aivot jäätyivät enkä voinut jatkaa. Onneksi on melko makeista asioista pitävä velipuoli.
Neljän aikaan lähdin sitten kaupungille sen verran, että kävin hakemassa varaamani sandaalit. Nyt on omat jalkahäkit, hii! Nätit ovat ja nahkaiset. Jospa vaikka muistaisin suojakäsitellä mokomat.
Kun kerran kaupungilla olin ja ilma oli kuin morsian, niin soitin ystävälle kysyäkseni, voisiko hän nähdä. Hän oli kirpparilla toisen ystävän kanssa, juuri päässyt sinne, joten ei sitten onnistunut. Sitten menin pysäkin suuntaan huomatakseni, että bussi lähti nenän edestä. Noh, katsoin sitten, että seuraava bussi tulisi n. puolen tunnin päästä.
Harmitti, kun Olga-neiti ei ollut auki. Olisin voinut mennä sinne ostelemaan kauniita, edullisia vaatteita ihan vain koska voin ja kaipaan ripausta turhamaisuutta. Noh, menin sitten katselemaan, oliko se nyt KappAhlin, alennusmyyntiin, että mitä kirppareilta puolen vuoden päästä löytyy. Nättejä vaatteita pitäisi löytymän. Pienimuotoista teollisuusvakoilun henkeäkin oli vierailussani. Nyt tekee mieli tehdä hame ja liivi ja kaikkea. Siellä olisi ollut halpoja, melko nättejä pitsialushousuja minun koossanikin, mutta totesin sitten lopulta, että ne olivat niin oudon mallisia (koostuivat lähinnä suorakaiteista peppuosaa lukuunottamatta), ettei kannata ostaa kun ei tiedä, tykkääkö sellaisia pitää. Sitä paitsi ne olivat tämänhetkisen muodin mukaan korkeavyötäröisiä, mikä ei taas minulle sovi hirveän hyvin, kun monet käyttämäni asukokonaisuudet tapaavat vilauttaa ihoa lanteen seutuvilta (ihan vaan koska minulla vielä on nätti maha. Jonain päivänä se saattaa rupsahtaa, joten täytyy ottaa ilo irti!). Ei ole kivan näköistä, jos alkkarit paistavat suuressa määrin. Toisaalta, nykyään vaatekaapista löytyy niin paljon ylipitkiä yläosia, että riski tuollaiselle on aika pieni.
Nyt kello on yhdeksän ja ihmettelen, mihin tämä päivä on hävinnyt. En ole tehnyt juuri mitään (no, omasta mielestäni en liki koskaan ole tehnyt juuri mitään...), ja nyt on jo ilta. Ihan tylsää.
Jotkin asiat ovat pohdituttaneet minua tänään. Kun ei tee mitään, pohtii aika paljon. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten paljon sanottavaa on silloin, kun se, jolle sanoisi, ei ole läsnä, mutta miten vähän sitten tuleekaan tai saakaan sanottua, kun se henkilö on läsnä. Ja sitä, miten aika valuu kaikkein nopeimmin sormien välistä hiekkana, kun ei tee mitään, vaikka lapsena se meni juuri toisin päin - mitä enemmän teki, sitä nopeammin aika kului. Nyt ajan kulku on ahdistavaa - kun vain mähöää, huomaakin yhtäkkiä vain mähönneensä monta tuntia, ja tulee saamaton olo.
Neljän aikaan lähdin sitten kaupungille sen verran, että kävin hakemassa varaamani sandaalit. Nyt on omat jalkahäkit, hii! Nätit ovat ja nahkaiset. Jospa vaikka muistaisin suojakäsitellä mokomat.
Kun kerran kaupungilla olin ja ilma oli kuin morsian, niin soitin ystävälle kysyäkseni, voisiko hän nähdä. Hän oli kirpparilla toisen ystävän kanssa, juuri päässyt sinne, joten ei sitten onnistunut. Sitten menin pysäkin suuntaan huomatakseni, että bussi lähti nenän edestä. Noh, katsoin sitten, että seuraava bussi tulisi n. puolen tunnin päästä.
Harmitti, kun Olga-neiti ei ollut auki. Olisin voinut mennä sinne ostelemaan kauniita, edullisia vaatteita ihan vain koska voin ja kaipaan ripausta turhamaisuutta. Noh, menin sitten katselemaan, oliko se nyt KappAhlin, alennusmyyntiin, että mitä kirppareilta puolen vuoden päästä löytyy. Nättejä vaatteita pitäisi löytymän. Pienimuotoista teollisuusvakoilun henkeäkin oli vierailussani. Nyt tekee mieli tehdä hame ja liivi ja kaikkea. Siellä olisi ollut halpoja, melko nättejä pitsialushousuja minun koossanikin, mutta totesin sitten lopulta, että ne olivat niin oudon mallisia (koostuivat lähinnä suorakaiteista peppuosaa lukuunottamatta), ettei kannata ostaa kun ei tiedä, tykkääkö sellaisia pitää. Sitä paitsi ne olivat tämänhetkisen muodin mukaan korkeavyötäröisiä, mikä ei taas minulle sovi hirveän hyvin, kun monet käyttämäni asukokonaisuudet tapaavat vilauttaa ihoa lanteen seutuvilta (ihan vaan koska minulla vielä on nätti maha. Jonain päivänä se saattaa rupsahtaa, joten täytyy ottaa ilo irti!). Ei ole kivan näköistä, jos alkkarit paistavat suuressa määrin. Toisaalta, nykyään vaatekaapista löytyy niin paljon ylipitkiä yläosia, että riski tuollaiselle on aika pieni.
Nyt kello on yhdeksän ja ihmettelen, mihin tämä päivä on hävinnyt. En ole tehnyt juuri mitään (no, omasta mielestäni en liki koskaan ole tehnyt juuri mitään...), ja nyt on jo ilta. Ihan tylsää.
Jotkin asiat ovat pohdituttaneet minua tänään. Kun ei tee mitään, pohtii aika paljon. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten paljon sanottavaa on silloin, kun se, jolle sanoisi, ei ole läsnä, mutta miten vähän sitten tuleekaan tai saakaan sanottua, kun se henkilö on läsnä. Ja sitä, miten aika valuu kaikkein nopeimmin sormien välistä hiekkana, kun ei tee mitään, vaikka lapsena se meni juuri toisin päin - mitä enemmän teki, sitä nopeammin aika kului. Nyt ajan kulku on ahdistavaa - kun vain mähöää, huomaakin yhtäkkiä vain mähönneensä monta tuntia, ja tulee saamaton olo.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Tuulen tanssi
Eilen minulla oli oikein hauska päivä. Olin erään ystäväni piknik-syntymäpäivillä siitä huolimatta, että aluksi satoi ja ukkosti valtavasti. Emme kuitenkaan juuri kastuneet, kiitos rullaluistelijoita ajatellen rakennetun katoksen.
Myöhemmin totesimme Seikkailupuiston oivalliseksi piknikpaikaksi.
On myös tavattoman hauskaa huljutella paljaita jalkojaan sadeveden muodostamissa lammikoissa, jotka ovat hiekalla niin syviä, että vettä on nilkkoihin asti.
Ei haittaa, vaikka hameenhelma vähän kastuu, kesä kuivaa minkä kasteleekin.
Illalla puistossa oli tavattoman kauniit valo-olosuhteet auringon paistaessa matalalta kullankeltaista valoaan yllemme. Juttelin eräälle elämäntapaintiaanille, joka oli ilmeisesti tullut leiriytymään paikalle yöksi. Enemmänkin se kyllä meni niin päin, että hän selitti, miten ruotsalaiset ovat niin paljon suomalaisia viisaampia ja miten suomalaiset ovat tyhmiä kun eivät tee yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja minä nyökyttelin ja päästelin myöntyviä äännähdyksiä, koska en jaksanut ryhtyä varsinaiseen keskusteluun. Opetin hänet myös luomaan virkkaussilmukan (ja siinä sivussa neulontasilmukoitakin). Herttainen setä.
Yöksi luokseni tuli eräs kaveri pakoon kotonansa vallinnutta hullunmyllyä. Tämä kaveri höpötti niin kauheasti ja hullua tahtia, että isäpuoleni tämän lähdettyä kysyi, oliko hän ollut tuiskeessa. Nauroin vain, ettei hän ollut juonut edes sitä puolta lasia kuohuviiniä (alkoholiprosentti 2,2) mitä me muut.
Noh, tulipahan herättyä kerrankin ajoissa kun saatoin tämän pomminvarman eksyjän bussipysäkille. Siinä sitten olla möllöttelin aikani, kunnes tuli lähtö isoäidin luo. Söin aivan liikaa ja tunsin itseni jenkkien kiitospäivänkalkkunaksi, sillä erotuksella, että niissä harvemmin on täytteenä kanaa punaviinikermakastikkeessa, herkkusieniä, perunapalleroita, herneitä, mansikoita, kermavaahtoa ja marenkia...
Sain myös tietää vähän tarkemmin, mistä sukuni on peräisin. Pohjanmaan lisäksi sain tietää sukujuuriani olevan Hämeessä ja idemmässä muutenkin (isoäidin veriryhmä on kuulemma itäinen), ja toisen isoäidin puolelta sukua on taas Varsinais-Suomesta - Kokemäeltäkö se oli, en nyt muista, ja sitten jostain muualta niiltä nurkin. Toisen isoäidin suku on vielä mysteeri. Uskon heidänkin olevan aika tukevasti varsinaissuomalaisia, mutta mistäs sitä tietää - en olisi ikinä sitäkään uskonut, että toisen pappani suku ei ole täynnä valkoisia vaan päin vastoin, hänen suvussaanhan on ollut paljon punaisia.
Illemmalla lähdin vielä ystävän kanssa uimaan. Rannassa oli uskomattoman tuulista, tuuli puhalsi niin lujaa, että hiuksiini kiinnittämät suuret sulat tukistivat tuulen kiskoessa niitä. Pulahdimme puhurista huolimatta aaltoihin. Vedessä oleminen oli ihanaa ja rauhoittavaa siitä huolimatta, ettei meri ollut kovin lämmin ja pääosa verenkierrostani oli edelleen vatsanseutuvilla ruokaa sulattamassa. Kipitin rannalle ennen ystävääni, kun palelsi jo liikaa. Tuulessa oli hyväkin puoli - kuivuminen oli harvinaisen nopea prosessi! Se myös puhalsi pilvet lopulta pois taivaalta, ja saimme nauttia auringosta jopa lämmittävissä määrin tovin, ennen kuin päätimme lähteä.
Karkkiostosten kautta päädyimme kaverin kotio. Siellä lähinnä jäädytettiin ja touhuttiin omiamme ja aina välillä jompikumpi heitti ilmaan melko satunnaisen kysymyksen tai keskustelunaloituksen. Aiheita olivat mm. parisuhde, tulevaisuudensuunnitelmat ja huumeet. Viivyin hänen luonaan aika pitkään, toivottavasti en liian pitkään - lähdin kuitenkin vasta puoli yhdeltätoista... Hmm. Joka tapauksessa, äiti oli kultainen ja jaksoi tulla hakemaan minua bussipysäkiltä! Oli ihanaa päästä tilavaan, lämpimään autoon hetkeksi löhöämään sen sijaan, että olisin kävellyt väsynein jaloin ja mielin puoli tuntia kotio. Ulkona oli kyllä todella kaunista, aurinko juuri laskemassa ja ilmakin tuoksui ihanalta, että olisi siinäkin puolensa tavallaan ollut.
Myöhemmin totesimme Seikkailupuiston oivalliseksi piknikpaikaksi.
On myös tavattoman hauskaa huljutella paljaita jalkojaan sadeveden muodostamissa lammikoissa, jotka ovat hiekalla niin syviä, että vettä on nilkkoihin asti.
Ei haittaa, vaikka hameenhelma vähän kastuu, kesä kuivaa minkä kasteleekin.
Illalla puistossa oli tavattoman kauniit valo-olosuhteet auringon paistaessa matalalta kullankeltaista valoaan yllemme. Juttelin eräälle elämäntapaintiaanille, joka oli ilmeisesti tullut leiriytymään paikalle yöksi. Enemmänkin se kyllä meni niin päin, että hän selitti, miten ruotsalaiset ovat niin paljon suomalaisia viisaampia ja miten suomalaiset ovat tyhmiä kun eivät tee yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja minä nyökyttelin ja päästelin myöntyviä äännähdyksiä, koska en jaksanut ryhtyä varsinaiseen keskusteluun. Opetin hänet myös luomaan virkkaussilmukan (ja siinä sivussa neulontasilmukoitakin). Herttainen setä.
Yöksi luokseni tuli eräs kaveri pakoon kotonansa vallinnutta hullunmyllyä. Tämä kaveri höpötti niin kauheasti ja hullua tahtia, että isäpuoleni tämän lähdettyä kysyi, oliko hän ollut tuiskeessa. Nauroin vain, ettei hän ollut juonut edes sitä puolta lasia kuohuviiniä (alkoholiprosentti 2,2) mitä me muut.
Noh, tulipahan herättyä kerrankin ajoissa kun saatoin tämän pomminvarman eksyjän bussipysäkille. Siinä sitten olla möllöttelin aikani, kunnes tuli lähtö isoäidin luo. Söin aivan liikaa ja tunsin itseni jenkkien kiitospäivänkalkkunaksi, sillä erotuksella, että niissä harvemmin on täytteenä kanaa punaviinikermakastikkeessa, herkkusieniä, perunapalleroita, herneitä, mansikoita, kermavaahtoa ja marenkia...
Sain myös tietää vähän tarkemmin, mistä sukuni on peräisin. Pohjanmaan lisäksi sain tietää sukujuuriani olevan Hämeessä ja idemmässä muutenkin (isoäidin veriryhmä on kuulemma itäinen), ja toisen isoäidin puolelta sukua on taas Varsinais-Suomesta - Kokemäeltäkö se oli, en nyt muista, ja sitten jostain muualta niiltä nurkin. Toisen isoäidin suku on vielä mysteeri. Uskon heidänkin olevan aika tukevasti varsinaissuomalaisia, mutta mistäs sitä tietää - en olisi ikinä sitäkään uskonut, että toisen pappani suku ei ole täynnä valkoisia vaan päin vastoin, hänen suvussaanhan on ollut paljon punaisia.
Illemmalla lähdin vielä ystävän kanssa uimaan. Rannassa oli uskomattoman tuulista, tuuli puhalsi niin lujaa, että hiuksiini kiinnittämät suuret sulat tukistivat tuulen kiskoessa niitä. Pulahdimme puhurista huolimatta aaltoihin. Vedessä oleminen oli ihanaa ja rauhoittavaa siitä huolimatta, ettei meri ollut kovin lämmin ja pääosa verenkierrostani oli edelleen vatsanseutuvilla ruokaa sulattamassa. Kipitin rannalle ennen ystävääni, kun palelsi jo liikaa. Tuulessa oli hyväkin puoli - kuivuminen oli harvinaisen nopea prosessi! Se myös puhalsi pilvet lopulta pois taivaalta, ja saimme nauttia auringosta jopa lämmittävissä määrin tovin, ennen kuin päätimme lähteä.
Karkkiostosten kautta päädyimme kaverin kotio. Siellä lähinnä jäädytettiin ja touhuttiin omiamme ja aina välillä jompikumpi heitti ilmaan melko satunnaisen kysymyksen tai keskustelunaloituksen. Aiheita olivat mm. parisuhde, tulevaisuudensuunnitelmat ja huumeet. Viivyin hänen luonaan aika pitkään, toivottavasti en liian pitkään - lähdin kuitenkin vasta puoli yhdeltätoista... Hmm. Joka tapauksessa, äiti oli kultainen ja jaksoi tulla hakemaan minua bussipysäkiltä! Oli ihanaa päästä tilavaan, lämpimään autoon hetkeksi löhöämään sen sijaan, että olisin kävellyt väsynein jaloin ja mielin puoli tuntia kotio. Ulkona oli kyllä todella kaunista, aurinko juuri laskemassa ja ilmakin tuoksui ihanalta, että olisi siinäkin puolensa tavallaan ollut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)