Come watch me hit the ground with the most fantastic sound

Uhhuh.

Viime päivät ovat jostain syystä olleet kovin kuluttavia. Tunnen itseni tikkuiseksi ja kuluneeksi. En jaksa ja tuntuu, että pilaan jatkuvasti sosiaalisia tilanteita omalla särmikkyydelläni, jolle en kuitenkaan mahda mitään tällä hetkellä. Jos yritän siloitella, se puree hetken päästä minua itseänikin muitten lisäksi. Toisinaan turhauttaa olla tunnevammainen...

Sosiaaliset tilanteet ovat viime aikoina kyllä lässähdelleet ihan ilman minuakin. Ja muutenkin on väljähtänyt tunnelma kovin monella tapaa. En pidä siitä.
Kiire hiipii taas niskaan. Enkä taaskaan tee sille mitään.

Kaipaan häntä. Hänen läheisyyttään, yhteyttämme. Hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, vaikka erinäiset asiat varjostavatkin. Hänkin on ollut hieman etäinen. Huoh.

Kaipaan sieluni sisarta myös.
Tyttö pieni, anteeksi kaikesta mitä tein. Olen pahoillani erehdyksestäni, mitä tulee sen rakkauden laatuun jota sinua kohtaan tunsin. Joskus tuntuu, että ilman sitä erhettä meillä voisi vielä nykyäänkin olla enemmän kuin meillä koskaan olikaan.
Tulisitpa takaisin, pikkusisko, kunpa et pelkäisi minua. Ei se sinun vikasi ole etkä sinä sille mitään mahda. Olen pahoillani. Todella.


Tuntuu, että kaikki hajoaa ja mitä enemmän yritän korjata, sitä enemmän saan hitaasti murenemaan.
Onko sitten jokin ihmekin, että tunnen itseni kuluneeksi kuin kolmikymmenlukuiset nupukivet ja keltainen lippakioski, josta myydään alaikäisille tupakkaa kaupungintalon edessä?

Tulee yö ja vie kaiken pois

"Onhan se nyt ihan hullua antaa elämänsä ja luottamuksensa toisen käsiin. Ja silti aika moni rakastuu."
- Sipe Santapukki

Eilinen oli kaunis päivä. Kovin kaunis, kaunis kuin hän.

Tahdon valssata kanssasi aamun ensi aurinkoon, tahtoisin silmiisi katsoa kun puhun tunteista ja kun laulan mukana kauniita sanoja.

Mitä sinä tahdot? En enää voi tietää, vältän arvaamasta, ne yleensä mättää. Kertoisitko mulle, kulta pieni?

Onko pelättävää?

En tiedä.

Ehkä olin turhan innokas eilen. Täytyy rauhoittua.
Ystävä puhui järkeä ja tiedän odottaa. Ei kannata hosua. Varoen kuljen, polkua kieroa hiivin, en oksaa ainuttakaan tahdo katkaista, en läpi metsän oikaise. Se säikyttää linnut.

Jatkan siis kuten ennenkin. Kyllä minä kestän. Ei minuun satu. Vähän vain polttelee.

Ehkä vielä joskus voin avata suuni.

And you make all the rest just an afterthought

H-herranen aika.

Tärisen, vapina vallan on valtoimenaan.

Kuristaa, palelen, olen niin hämilläni, mutta minuun ei satu, ei, yhtään ei satu - olen vain pökerryksissäni.

Voisiko se todella olla totta? Onko metsä oikeassa?

Muruseni mun. Lähdin hänen luokseen jo perjantaina ja olin hänen seurassaan koko viikonlopun. Mietin monenlaista, pohdin polkuamme ja sen pientareita. Ojiinkin kurkistelin. Ihmettelin, hahmottelin. Jonkin huomasin muuttuneen.

Vaivaantuneisuus, se oli tosiaan hävinnyt. Ei ollut nihkeyttä, ei ollut sitä möykkyä rinnassa, ei ollut tarvetta millekään niistä sijaistekemisistä joita olin mukaani varannut hyytymisen pelossa. Kertaakaan.
Seuraavaksi huomasin, että kykenimme vallan kasvokkainkin vitsailemaan siitä, mitä välillämme oikeastaan onkaan - hän jopa itse teki sitä varsin paljon, enenevissä määrin suorastaan. Ennen se ei toden totta olisi onnistunut.
Yöllä minusta ei tuntunutkaan siltä, että minun tulisi perääntyä. Sain olla missä olinkin. Lähellä. Siitä tuli kovin hyvä olo.

Huomasin viikonlopun edetessä ajatuskaavojeni muuttuneen. En enää ajatellut, etten saisi rakastaa. En ajatellut, että se olisi pahasta ja sopimatonta, en enää olettanut hänen kärsivän siitä. Sitä vastoin se oli alkanut tuntua varsin luontevalta ilman sitä sivujuonnettaan. Maailman luonnollisimmalta asialta. Ainoat ajatukset, jotka käytöstäni karsinoivat olivat, etten kokenut, että olisi aivan sopivaa kertoa hänelle miten kaunis hän on kaikilla mahdollisilla tavoilla aivan niin usein kuin se mieleeni juolahti tai miten paljon häntä rakastankaan. Toisinaan heräsin ajatuksesta, että tuntui kuin olisimmekin pari. Vain ratkaisevat siirrot uupuivat. Hälvensin kuitenkin ajatukset lämpimään hymähdykseen - höps höps. Eihän minulle sellaista käy.

Mutta mitä sainkaan kuulla, kun armaalta ystävältäni pääsi jälleen kerran lipsahdus...

Vain parin lauseen verran ajatuksia, mutta ne olivat mitä kauneimpia mietteitä.

Olen niin häkeltynyt.
Antaako asian hautua vielä ja pakahtua vielä tovi tai toinenkin vaiko kiivetä hurjan kynnyksen ylitse ja uskaltautua ottamaan asia puheeksi?

Minne vie tie

Viikonlopun kaksi ensimmäistä kolmannesta olivat kovin miellyttäviä. Viimeinen on vielä mysteeri. Paljon kaikkea pientä kivaa tapahtui ja vielä enemmän sontaa jauhettiin. Oi että, kyllä kelpaa, siitä huolimatta että jokunen humalatilan alaisena tahi ei lauottu piikki vähän menikin nahkaan sen hetken verran turhan syvälle. Siihen ei onneksi kukaan kuole, ja lähinnä ne pistot naurattavat jälkeenpäin - varsinkin, kun ne olivat niin usein johdettavissa henkilöitten omiin puutteisiin tai aivan muuhun kuin ilkeyteen perustuviin ajatuksiin. Herrasmiesten menestyksen puutteesta naisten keskuudessa piikittelee henkilö, joka ei itse kykene herrasmieheyteen ja toivottomista rakastumisista vitsaileva tyyppi on liian hilpeässä tilassa muistaakseen, että hupsis, se olikin totta tuon kohdalla. Ei siinä mitään mutta kun tämän tunteen kohde sattui istumaan siinä takana. Eheh. Noh, onneksi hän ei suhtaudu mitenkään huonosti (vaikkakin hiprakassaan oletti noin kolmasti minun käyttäytyvän sopimattomammin kuin käyttäydyinkään, näin uskallan sanoa koska tilanteen ulkopuolinen todistaja oli kanssani samaa mieltä). Jaksan ihailla hänen lempeyttään asian tiimoilta.

Näitten bakkanaalien jälkimainingeissa ajauduin ystävän kämpille. Siellä puimme asioita kahden, ja pienen lipsahduksen jälkeen sain kuulla erääseen keskusteluun sisältyneen muutakin minua koskevaa kuin olin aiemmin tiennyt. Tieto ei ollut kuitenkaan mitenkään negatiivista. Oikeastaan se ehkä selvensi asioita.

Ehkä hänen tuleekin seistä aivan omilla jaloillaan johonkin pisteeseen asti. Ehkä hän voikin nähdä vain aivan suorin selin, ehkä hän voi vasta sitten vetää henkeä tähtivyön tasalla.

Sopii vain toivoa, että silloin hän haluaa sen myös tehdä.

Jos liedelle käy käteni, sen heti vedän pois

Samuli Putro - Minä rakastan sinua

En tiedä, johtuuko tämä vain kuunkierrosta, mutta tuntuu, että tämänpäiväinen kahvilareissu porukalla oli tavallista kahvilareissua rankempi, vaikka seurassani olleet ihmiset ovatkin ihania ja kultaisia.

Ei uskoisi, että yksi vitsikäs huomiointi voi luoda noin paljon epävarmuutta. Utu hulmahti mielestäni ja minulle tuli kylmä. "Se ei ollutkaan totta", niin. Ei ole hauskaa, kun epäilee kursivoidun fraasin vielä vähän voimakkaammin todenmukaiseksi elettyään tovin rauhassa oman mielensä pöhnässä. Tavallaan olen myös loukkaantunut - myönnän, etten ole siinä vain kuten kenen tahansa kaverin kanssa. Ei tunnu hyvältä, kun tuntuu, että tunteitani halvennetaan. Eivät ne ole mitään jääkiekkoilijapoikamaista "öhöhöh"-kamaa. Eivät edes puhdas, pelkkä ystävyys ja siihen pohjautuva vastaava toiminta olisi. Toisaalta asianomainen ei tiennyt ja saattoi vain epähuomiossa valita sanansa väärin yrittäessään olla hauska. En tiedä. Pohdinpa vain.

Hän vaikutti pariin otteeseen varsin vaivaantuneelta hyvin ymmärrettävästi. Olinhan sitä itsekin joissain yhteyksissä. En voi silti olla ajattelematta, että hänen vaivautuneisuutensa on osittain omaa syytäni. Sehän on. En tahtoisi hänelle edes sitä pientä pahaa, mutta kun hän vaikuttaa itse(kin) pitävän hyviä puolia haittoja merkittävämpinä, minun ei tarvinne vetäytyä. Mutta on silti epämiellyttävää, että hän joutuu ajattelemaan niitä asioita. Myönnän, että tämän ajattelun taustalla on todennäköisesti oma pelkoni siitä, että se ajattelu saisi hänet vetäytymään.

Huoh. Jos jotain inhoan, niin epävarmuutta. Epävarmuutta ei ole siitä, etteikö nykyisen kaltainen meno voisi jatkua. On totta kai ehdottoman hienoa, että näin on. En voi silti mitään sille, että se, mikä nyt on totta, vaivaa minua, ja on pakko myöntää, että minua vaivaa se mahdollisuus, että tämä totuus saattaa jatkua tämän elon loppuun asti totena. On tavattoman inhottavaa tulla ajatelleeksi sitä, on kamalaa joutua myöntämään, että kaikesta huolimatta se mahdollisuus on realistinen. Se on olemassa, ei välttämättömyytenä, mutta mahdollisuutena, ja sitä on vaikea käsitellä, kun omalta puoleltani asia on niin tavattoman selvä.

Harmittaa, että annan ystävän kommentin vaikuttaa tuntemuksiini ja ajatuksiini niin paljon. Hän on kuitenkin näkemyksensä kanssa vähemmistössä. En silti voi olla peilaamatta vähän kaikkea sen kautta nyt. Kamalaa.

En pystynyt keskittymään joogassa lainkaan. Ajattelin vain Häntä ja unohduin matolleni makaamaan pitkiksikin toveiksi tajuamatta asiaa lainkaan. En halunnut liikkua, halusin vain olla lamaantuneisuudessani.

Rakastan sinua. Rakastan aivan valtavasti. Tahtoisin pitää sinua hyvänä, pyöritellä sormiani niskavilloissasi ja hengittää tuoksuasi. Hukkua sumusilmiisi ja suukottaa. Mitään en maailmassa arvosta ja kunnioita kuten sinua. Olet pyhyys minulle. Puhtautesi kirvelee haavoissani, mutten voi olla nauttimatta joka hipusta sitä.

Sumusilmäni, sinä

Pitkästä aikaa on pakko kirjoittaa.

Viime kirjoitteluista onkin aikaa. Viime kirjoitteluitten aikaan elin pussi päässä. Harhoissani. Aloin tiedostaa sen itsekin, en vain tiennyt, mitä itseltäni kätkin. Tein niin silti, se tuntui turvalliselta. Pelkäsin nähdä sitä, mitä mieleni piilotteli.

Loppuen lopuksi en nähnyt mitään yllättävää, ja juuri sitä olin kai pelännytkin. Ensin tuntui lässähdykseltä, epätoivoltakin vähän: ei kai taas? Mitä tämä nyt on?

Aluksi ahdisti. Pelkäsin, mitä hän ajattelisi siitä, että kuten ruska oli palannut puihin, oli ruskanvärinen virta sydämestäni palannut kietoutumaan hänen ympärilleen. Tai no, palannut ja palannut - tullut esiin piilostaan, johon sen olin ajanut, kun ajattelin sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Pitkiä tunteja bussin penkillä, levottomia jalkoja ja pöytien rummutuksia, tuijottelua. Sitten tuntikausia junassa. Lappi.

Minun käskettiin istuttaa jotain suurta. Vaikka minua pelotti, tein sen. Vaikka arvelin maan routaiseksi, tein sen.

Pelko hälveni. Mikään muu ei muuttunut kuin se, että enää minä en pelännyt. Olin vain todella helpottunut. Siinäkö se? Siinä se. Ihanaa.

Tyyni järvi, laskeva aurinko ja kiviä vedessä. Sumusilmäni sinä, siinä juuri. Sitä täydellisempää hetkeä oli vaikea kuvitella.

Paluumatkalla olisin voinut yhtä hyvin kuolla, olin rauhani saavuttanut, onnellinen. Olen silti onnellinen siitäkin, ettei niin käynyt, elämällä on vielä niin paljon opetettavaa.

Niin kuin se, millä selittyy, että näet kyllä kullankeltaisen leijonan, muttet tule sen mukaan, et puno sormiasi harjan lomaan ja anna kantaa taivaankannen ylle, sinne, mistä valo tulee.
Ehkä tämä on pysyvää, ehkä tämä vaatii vain aikaa. En voi tietää, ja pakko myöntää: toivon, ettet sinäkään.

Jostain hyvin kaukaa aukesi haava ja se vuosi kaksi viikkoa mustaa. Sydänjuureni se väänsi. Vasta nyt valoni palaa taas. Palaa, jotta voin nyt, yksinkin, todella nähdä sinut. Jotten jätä kesken.

Minun käskettiin antaa kasvaa rauhassa. Sen siis teen. Mutta pois en lähde. Sitä en voisi sielussani itselleni ikinä antaa anteeksi ja siihen en pystyisikään.