Sumusilmäni, sinä

Pitkästä aikaa on pakko kirjoittaa.

Viime kirjoitteluista onkin aikaa. Viime kirjoitteluitten aikaan elin pussi päässä. Harhoissani. Aloin tiedostaa sen itsekin, en vain tiennyt, mitä itseltäni kätkin. Tein niin silti, se tuntui turvalliselta. Pelkäsin nähdä sitä, mitä mieleni piilotteli.

Loppuen lopuksi en nähnyt mitään yllättävää, ja juuri sitä olin kai pelännytkin. Ensin tuntui lässähdykseltä, epätoivoltakin vähän: ei kai taas? Mitä tämä nyt on?

Aluksi ahdisti. Pelkäsin, mitä hän ajattelisi siitä, että kuten ruska oli palannut puihin, oli ruskanvärinen virta sydämestäni palannut kietoutumaan hänen ympärilleen. Tai no, palannut ja palannut - tullut esiin piilostaan, johon sen olin ajanut, kun ajattelin sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Pitkiä tunteja bussin penkillä, levottomia jalkoja ja pöytien rummutuksia, tuijottelua. Sitten tuntikausia junassa. Lappi.

Minun käskettiin istuttaa jotain suurta. Vaikka minua pelotti, tein sen. Vaikka arvelin maan routaiseksi, tein sen.

Pelko hälveni. Mikään muu ei muuttunut kuin se, että enää minä en pelännyt. Olin vain todella helpottunut. Siinäkö se? Siinä se. Ihanaa.

Tyyni järvi, laskeva aurinko ja kiviä vedessä. Sumusilmäni sinä, siinä juuri. Sitä täydellisempää hetkeä oli vaikea kuvitella.

Paluumatkalla olisin voinut yhtä hyvin kuolla, olin rauhani saavuttanut, onnellinen. Olen silti onnellinen siitäkin, ettei niin käynyt, elämällä on vielä niin paljon opetettavaa.

Niin kuin se, millä selittyy, että näet kyllä kullankeltaisen leijonan, muttet tule sen mukaan, et puno sormiasi harjan lomaan ja anna kantaa taivaankannen ylle, sinne, mistä valo tulee.
Ehkä tämä on pysyvää, ehkä tämä vaatii vain aikaa. En voi tietää, ja pakko myöntää: toivon, ettet sinäkään.

Jostain hyvin kaukaa aukesi haava ja se vuosi kaksi viikkoa mustaa. Sydänjuureni se väänsi. Vasta nyt valoni palaa taas. Palaa, jotta voin nyt, yksinkin, todella nähdä sinut. Jotten jätä kesken.

Minun käskettiin antaa kasvaa rauhassa. Sen siis teen. Mutta pois en lähde. Sitä en voisi sielussani itselleni ikinä antaa anteeksi ja siihen en pystyisikään.

Näinkin täällä käy

Kappas, en palanutkaan.

Perin jännää. Tä on aika kivaa. Kutkuttava tunne kun ei sattunutkaan vaikka ajattelin että nyt sattuu nyt sattuu aii. Tuli vain hillitön adrenaliiniyökötys. Sen jälkeen olo taas oli että oho, siinäkö se oli, aika outoa.

Tietty voi olla ettei se tähän jäänyt. Mutta se on aika todennäköistä, jos sanon, että haluan vain totuuden. Koska tottahan se on - vaikka illuusiot osaavat olla ihania, en ole vielä tarpeeksi narkki kyetäkseni sellaisessa elämään. Hetkittäin tuntuu siltä, mutten tahdo päästää itseäni ihan täysin tuuliajolle. Ei siitä hyvää seuraa.

Now sending that letter

Argh.

Ränkkään ränkkään ränkkään, sitten jahkaan jahkaan jahkaan, sitten ränkkään vähän lisää.

Ehkä laiva lähtee satamasta ennen kuin ehdin kyytiin. En ole varma, olisiko se hyvä vai huono asia. Luultavasti hyvä.

Aaaaaaaaahh HERE GOES NOTHING, we'll see how black the moth will burn!

The needles are numbered so I'm writing you letters

Miten voikaan pää mennä näin sekaisin, miten voikaan se pään sekaisin meneminen sattua näin paljon sydämeen. Konkreettisestikin.

En mitenkään voi sanoa pitäväni tästä. Miten voisin, kun jokainen vaihtoehto, mikä minulla on, on huono, ja se, mitä tunnepuoleni halajaa, on se kaikkein huonoin, se, mikä tulisi minut melko varmasti tuhoamaan? Mitä hiitolaa se paljon puitu alitajuntani kuvittelee kuiskutellessaan korviini huonoja neuvoja? Haluaako se, että menen murskaksi?

Kohta olen siinä pisteessä, kun mikä tahansa tuntuu olevan parempi kuin tämä väännön tunne sielussa. Siinä pisteessä minulla olisi hyvä olla joku, jota käyttää laskuvarjona tai vastaanottavana patjana, tai voi tulla harvinaisen rumaa jälkeä. Benjihyppyjä kun harvemmin tehdään ilman köyttä. Tai sisalköydellä. Koska mitään tällaista ihmistä minun on vaikea löytää, on minun yritettävä pitää itse itseni hallinnassa. Siitä tulee vaikeaa enkä takaa mitään onnistumista.

Joka tapauksessa, olen päättänyt vaikka sitten kirjoittaa kaiken auki ja ottaa asian puheeksi asianomaisen kanssa. Siitä huolimatta, että seuraukset voivat olla pelottavia. Siitä voi seurata jonkinlaista kieroutunutta voitonriemua, halua manipuloida, hämmennystä, melkein mitä vain. Pahinta tässä on se, etten tavallisesta poiketen voi juuri ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Sieltä tosiaan voi tulla mitä mielenkiintoisin reaktio, tai sitten jotain liki reaktiotonta. Joka tapauksessa tilanteesta tullee minulle kiusallinen, ja todennäköisesti hermostuttava. Jos kirjoitan asiani valmiiksi paperille, saanen ne sanottua, vaikka kädet kuinka tärisisivät ja ajatus katkeilisi. Ja jos en pysty, voin aina jättää sen paperin.

Saas nähdä tuleeko tästä taas episodi "töksäytän hämmentäviä ja säntään pois". Yritän ajatella, että ihan sama. Parin viikon päästä sen sitten näkee mitä seuraa. Yritän olla hajoamatta hirveästi, tapahtui mitä tapahtui.

I can run from myself

Kirjoitan joka ilta niin kauan, kunnes päänsäryltä en enää pysty. Olen uneton ja laiminlyön niitä asioita, joita minun järkevänä nuorena pitäisi tehdä. Kuten läksyjen luku.
Kaikesta huolimatta nautin tästä tekemismerestä ja aivovirran viennistä. Siihen on ihanaa hukkua, ihanasti en ehdi ajatella, kun täytän pääni hötöllä. Se on kuin siunaus.

Mitä minä teen kun tämä on ohi? Ainahan minä jotain keksin, mutta varmasti jonkinlainen tyhjyys iskee. Tai sitten se pohja, kun ajatukseni saavat minut kiinni pakomatkani jälkeen, tunsinhan aavistuksen pudotuksesta jokin aika sitten. Aistin, että se saattaisi olla tulossa. En tiedä, mutta mahdollisuus on olemassa. En tiedä, kuuluisiko minun yrittää estää sitä. Toisaalta, jos otan siitä stressiä, niin sitten se ainakin tulee.

Sumun syleily

Sumu on ihanaa.
Sumu rauhoittaa. Sumu syleilee sydäntä ja saa mielen utuiseksi. Pehmentää kaikkea.

Tänään minulla oli hyvä päivä. Kerrankin olin nukkunut hyvin. Ajattelin, että voisin ihan piruuttani jatkaa samalla linjalla. Jos jaksan.

Olin ensi kertaa itämaisen tanssin tunnilla. Jopa oli hämmentävää. Luulin olevani melko tietoinen lantioni sijainnista ja liikuttelusta, mutta se osoittautui osittaiseksi harhaluuloksi. Vielä vaikeampaa oli hahmottaa, missä oma rintakehä meni. Siinä tuli myös käytettyä lihaksia, joilla en ole tehnyt mitään... Ainakaan kahteen ja puoleen, ehkä kolmeen vuoteen. Köh köh kröhöm. Sekin oli hämmentävää. Siis ko. lihasten käyttö, ei se, etten ole niitä käyttänyt. Siinä ei ole mitään outoa tai hämmentävää.

Nyt on selkä kipeä. Ja jalat. Mutta nuo johtuvat todennäköisesti siitä, että vaelsin pari tuntia pitkin kaupunkia selässäni ~puolen elopainoni painoinen reppu. Lievä liioittelu on mahdollista. Mutta liikaa siinä pakaasissa oli tavaraa joka tapauksessa. Odotan huomisaamua mielenkiinnolla. Toivottavasti en ole niin jumissa, etten pääsisi sängystä ylös. Tahdon hieronnan.

Sulin takkatulen ääreen tunniksi. Takka on ihana asia. Se tekee kodista erityisen kodikkaan. Siinä lämmössä on samaa turvaa kuin toisessa ihmisessä. Kun loimu porottaa yläruumista puita asetellessa, saa jokin osa aivojani ilmeisesti illuusion ihokontaktista siitä huolimatta, että tulen ja ihmisen lämpö ovat kuitenkin aika erilaisia.
Savun tuoksu on levinnyt huoneeseeni avoimen tuuletusikkunan kautta ja hyllylläni palaa punainen kynttilä. Juuri nyt nautin vähäeleisestä elämästäni.

Monkey knows how you'll react

Mulla on jatkuvasti huono olo, enkä tiedä, onko se puhtaan fyysistä vai tuleeko se jostain muusta. Sekös ärsyttää. Olisi mukavaa olla olematta enemmän tai vähemmän lamaantunut koko ajan.

En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.

Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.

Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?

Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.

Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.

Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.

Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.