Miltä tuntuu tehdä virhe, joka ei viimeiseksi jää?

En oikeastaan halua tietää.

Siksi pyrin välttämään sitä nyt, sillä näyttää uhkaavasti siltä, että yli vuoden takaiset ajattelumallit tekisivät paluuta.

On melko lystikästä, että kuvittelin silloin, että olin terve. Mitä vielä, minähän olin vain sekaisin tavalla, jota en osannut itse vielä tunnistaa! Minä olin maaninen, tärisin aiheettomissa adrenaliinihuuruissani ja metsästin niitä lisää käyttäytyen mielipuolisesti, ja jollain tapaa kuvittelin samalla, että lopputuloksena rauhoittuisin. Kaikkea sitä pieni mieli kuvittelee, lystikkäitä, täysin absurdeja haaveita. Aivan kuin olisin nauttinut jotain hallusinogeenisiä aineita noina aikoina, vaikka se ei sentään se taustalla oleva totuus ole. Syntymähumaltuneen elämä on jännittävää, voisi sanoa.


En vain voi mitenkään väittää nauttivani siitä piirteestä, että tarpeeksi vauhtia saadessani tapaa henkinen hurjasteluni personifikoitua - jos en ajoissa ehdi huomata kehitystä ja suitsia mieltäni kunnon kankikuolaimiin, kuvittelen äkistikin olevani hullaantunut johonkuhun, enkä edes huomaa mikä mättää, vaikka olisin miten hämmentynyt siitä, että yhtälössä on montakin muuttujaa, joitten pitäisi tehdä siitä ratkaisuton. Kuvittelen likipitäen psykoosissa, että näin ei ole, oletan että voin ohittaa laskusäännöt jättämällä ne huomiotta, koska olen niin tutinoissani.

Tai totean, että ajan raitin loppuun kahtasataa siitä huolimatta, että näen sen päättyvän rotkoon. Kuvittelen, että se on hauskaa, kuvittelen, että siitä tulee hyvä olo, että se on se, mitä haluankin, kaasuttaa itseni riekaleiksi ja loppuun. Silmänalusistani tulee harmaat ja kuihdun, kun en pysty rauhoittumaan, ja alan nauraa kuivaa naurua ajatellen, että ehkä rauhoitun kun vain ajan tarpeeksi lujaa sen loppukirin, ehkä rauhoitun sitten kun makaan siellä rotkon pohjalla jokaikinen luu ruumiistani poikki. En jaksa jarruttaa, en jaksa välittää mitä minulle tapahtuu vaan toivon vauhdin yltyvän niin kovaksi, että se linkoaa itse minut ulos kehästäni. Epätoivoisesti toivon, että takkiini tartuttaisiin kiinni ja kiskaistaisiin ulos siitä, että joku pitäisi aloillaan ja sanoisi että nyt loppu. Toivon, että jostakusta olisi minua rauhoittamaan. Usein tämä kuvitelma ikävä kyllä vain ruokkii koko noidankehää, sillä kun kiito on pahimmillaan, on tämä kiitoni personifikaatio usein se, jonka oletan olevan sen, joka pystyisi tähän tavalla tai toisella - viimeksi toivoin meneväni niin siruiksi että rauhoitun (rauhoituin kyllä yllätyksekseni ilmankin).

Ei tuollaista taakkaa voi toisen ihmisen kontolle laskea, tiedän sen. Järkeni sanoo sen, kun sairas mieleni heittelehtii laidasta laitaan, heitellen mitä mielipuolisempia skenaarioita siitä, mikä sen käsityksen mukaan voisi olla maaginen pelastus. Ei sellaista olekaan. Toki joku voi tukea, ei sitä. Tuki on oikein hyvä asia ja tarpeellistakin, ilman yhtään ketään ei minulla varmastikaan olisi motivaatiota yrittää parantua ja olla menemättä äärimmäisyyksiin. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene kuin sairas mieleni kuvittelee harhoissaan, että tuolla voisit leikkiä, se voisi olla hauskaa, se voisi antaa jotain, se voisi sattua sen verran että voisit taas vetäytyä pesääsi nuolemaan haavojasi, niin ettei tarvitsisi kohdata sitä mikä ikinä onkaan ongelman taustalla. En minä tahdo olla niin vastuuton, en minä tahdo satuttaa toista ihmistä. Enkä oikeasti itseänikään, vaikka ääripäissä niin kuvittelenkin.

Sooh. Ei mennä tähän ralliin nyt, ei se ole kivaa.

Joka surut sytyttää

Näitten hiljaisten kuukausien aikana olen herännyt erääseen seikkaan.

Se seikka on, että minulla on kamalan paha olla. Niin paha olla, etten tahtoisikaan. Mutta tässäpä ollaan kuitenkin, ja lienetään vastakin. Ei minussa ole miestä sitä muuttamaan - vai voiko noin sanoa, onko se niin sanottu miehen teko laisinkaan? Tuskin. Niin paljon harmia sillä tuottaa niille, jotka joutuisivat sotkujani siivoamaan, ettei noin taida voida sanoa. Olisi paremmin sanottu sanoa, etten ole kukaan sitä muuttamaan.

Olenko kukaan millään muullakaan saralla? Sitä on tullut mietittyä aika paljon viime aikoina. Pessimisti minussa tahtoisi todeta happamasti kuin kettu pihlajanmarjoista, että sanan "kukaan" määritelmäksi käy myös "haitta" tai "vaiva" tai "se kiusallinen lisäke". En tahtoisi olla mitään niistäkään. Se pessimisti minussa alkaa irvailemaan - "ensin sitä valitetaan, ettei olla ketään, ja kun annetaan joitain, joita voisit allekirjoittaakin, niin eivät kelpaa".

On suhteellisen kuluttavaa, kun oma mieli sivaltelee alati tuollaisia sanoja. Positiivinen merkki lienee, että vielä jossain kohtaa yleensä hämmennyn ja alan puolustaa itseäni, vaikka olisin aloittanut kontraosapuolena. Esimerkin antaakseni, kai minullakin on oikeus toivoa olevani jotain parempaa kuin mitä olen, se kun on melko inhimillistä. Vaadin vain itseltäni valtavan suuria. Ei riitä, että olen "ihan hyvä", se tuntuu niin lattealta, että vain korostaa sitä, etten ole yhtään mitään - olisi enemmän mitään olla täydellisen surkea aivan kaikessa kuin "ihan hyvä" monessa asiassa. Mutta en minä silloinkaan olisi tyytyväinen, siitä olen harvinaisen tietoinen. Olen erittäin huono olemaan tyytyväinen itseeni, oli kyse mistä hyvänsä itseäni koskevasta.

Vaikka minulla on paljon ihmisiä, joille puhua, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi. Tuntuu, ettei kukaan lähesty, että kuulumiseni eivät herätä oikein kenenkään mielenkiintoa. Tuntuu, että joudun käyttämään viimeiset voimieni rippeet siihen, että puoliväkisin kiskon kaipaamiani lähelleni kuin emoonsa takertuva, hätääntynyt apinanpoikanen. En tiedä, onko se totta vai olenko vain itseensä käpertynyt heikkomielinen. Sekin on enemmän kuin todennäköistä. Olennaisempaa on ehkä minun kannaltani kuitenkin se, millainen todellisuus minun pienen pääni sisällä lymyjää, se kun on se todellisuus, jonka kanssa minä vakituisimmin olen tekemisissä. Ja siinä todellisuudessa kenenkään mieltä ei tosiaan liikuta, vaan jokainen minulle läheinen henkilö vain odottaa heistä sopivalta tuntuvaa hetkeä kertoa, että tahtoisi ottaa etäisyyttä, pidättäytyä seurastani joksikin aikaa. Mitä tahansa mutta seuraani.

Jokainen huokaisu, sivulle pälyily, hiljainen hetki ja asennon korjaaminen tuntuu railon repimiseltä väliimme. Ja se railo repeytyy omaan rintalastaani ja päästää pakkasen sisään riippumatta siitä, onko tuntemuksillani mitään pohjaa todellisuuteen. Ja riippumatta siitä, onko tämä uuvuksiin ajava, hermoheikko käytös aiheellista laisinkaan, se varmasti kuluttaa läheisiäni. Se saa ajattelemaan, että sittenhän kaikki nämä painajaiseni varmasti pian ovat totta, vaikkeivät vielä olisikaan. Vuorotellen se kauhistuttaa ja vuorotellen tuntuu lamauttavalla tavalla rauhoittavalta, sitten ei tarvitsisi hermoilla kun se olisi varmaa. Katkera ajatus se kylläkin on.

Rauhoitu, raihnainen, ota kiinni siitä tuulessa riekkuvasta purjeenkulmasta ja sido se takaisin kiinni mastoon. Ajat itsesi vain pitemmälle tuuliajolle, jos et nyt hengitä syvään ja yritä edes hahmottaa, missä osasesi ovat, vaikket vielä saisikaan itseäsi kokoon.

Tervahaudan aamurusko

Viime ajat ovat olleet perin ristiriitaisia kulkea. Pyrin parhaani mukaan olemaan enemmän väylä kuin sihti, johon asiat jäävät jumiin, mutta väkisinkin jotkin asiat jäävät kaivelemaan. Sitä lienee ihmisyys, ettei kaikki voi kulkea mielestäni kuin vesi hanhen selästä.

Tämän kesän aikana olen kuullut jo kuusi suru-uutista, viimeisimmän tänään illalla. Jokaisessa niistä myötäelän vaihtelevissa määrin - väkisinkin sitä jotkut tulevat toista enemmän iholle.

Jos jotain, nämä uutiset ovat läiskäisseet silmilleni läheisteni ja omankin kulkuni häilyvyyden, niin kulunut kuin tuo lause onkin. Vaikka tunnen itseni turhankin usein elämästä elämään vaeltavaksi, raihnaiseksi olennoksi, jolle ei useimmiten ole niin väliä, minkä maailman maisema silmien eteen aukeaa, olen havahtunut siihenkin, että nyt se ei suinkaan ole yhdentekevää.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minä haluan elää juuri tätä elämää. Täällähän minusta on liuennut se niin kauan minuun takertunut vimmainen etsinnän tarve - olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt. En tahdo pois nyt, kun olen jo näinkin lähellä, en, vaikka en koskaan pääsisi lähemmäs, joutuisinhan vain kauemmas.

Useat kuvailevat suru-uutisia pysähdyttäviksi. Niinhän ne ovat, aluksi ainakin. Mutta nyt, kun menehtyneet eivät ole olleet minulle kovin läheisiä jos laisinkaan, ystäville tärkeitä lähinnä, iskevät ne minuun päin vastoin - ne ajavat liikkeelle kuin hylkeennahkainen piiska ajaa koiravaljakkoa.

Miksi olet kivireki, sydämeni, miksi et uskalla keventää taakkaa ja antaa juosta sitä matkaa, jonka päässä voisi olla mitä suurin helpotus?
Kyllähän minä tiedän. Pelkäät railoja jään alla, pelkäät putoavasi. Pelkäät, ettet koskaan pääse perille, jos nyt riuhdot. Uskot vakaasti odottamiseen.
En vain tiedä, olenko samaa mieltä enää. Saattaahan olla, että tämä on vain kuoleman konkretisoitumisen tuottamaa kauhua siitä, ettei ehdikään koskaan sanoa sitä ääneen, mutta väliäkö sillä, mistä tämä perimmälti johtuu, kun se on karu totuus, että minäkin voin lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa, ja hän voi lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa?

Voisinkin sanoa, että kerran se vain kirpaisee, mutta kun se on kirpaissut jo monta kertaa. Ja arpeni saavat pelkäämään, että tulee sattumaan vastakin.

Tahdon ryhdistäytyä. Tahdon näyttää itselleni olevani se mies, joka tähän soppaan kiskottiin, tahdon näyttää, että maljani ei tästä läiky.

Tahdon uskaltaa sanoa, että rakastan.

Täytynee asettaa itselleni aikaraja, että en lähde taas itseäni karkuun, minä en suostu olemaan se pelokas luihu enää. Minä näytän, että pystyn sanomaan ääneen sen, mitä kerron, kun hautaan kasvoni hänen hiuksiinsa. Sen minä itseltäni vaadin, että saan suuni auki siinäkin, millä on oikeasti väliä.

Rasvatyven ja rokkasumu

Hän sai pyytämäänsä välimatkaa. Se tuntuu yllättävän vähän pahalta.

En silti voi kieltää, etteikö kaivertaisi, kun tuntuu, että välillämme on kuin upottava harso. En saa otetta, tosiaan, sumun lailla on hän kauempana aina, kun astuu lähemmäksi.

Ehkä kuitenkin parempi näin, elämäntilanteet huomioiden. Ehkä tämä on meille molemmille armeliaampaa juuri tässä hetkessä, juuri tässä ajassa. Niin paljon on meneillään, niin paljon myllerrystä - minulla olisi aivan liian monta tilaisuutta laittaa kaikki päreiksi, jos joku olisi niin kovin lähellä minua näinä päivinä.

Tuntuu, että toistan itseäni eikä minulla ole uutta sanottavaa, siksihän en ole aikoihin kirjoitellutkaan. Ulappa kun tuntuu näyttävän kovin samanlaiselta jokainen aamu, jokainen ilta.

Näin unta rakkaudesta, jota koskettaa voi en

Se oli kauempana aina, kun luulin löytäneeni sen.
- Tuula Amberla: Näin unta rakkaudesta

Jonkin aikaa minulla melkeinpä olikin jotain, mitä olen niin kauan katsonut vierestä. Se oli tarpeeksi lähellä, jotta toiveikas kuplinta jaksoi ja uskalsi täyttää olemukseni.

Mutta untahan se oli, unta vain. Sumu hälveni hänestä, ja sai poistuessaan valon taas sattumaan silmiini.

Kyllähän minä tiesin sitä odottaa. Tiesin, ettei se voisi olla niin vaivatonta. Ei jotain niin utuista kesytetä niin vaivatta, ei jotain niin hentoa, mutta silti pajun lailla notkeaa voi sulkea syleilyynsä ilman, että tuo siitä häiveen lailla häviää, kun avaa silmänsä. Tiesin, että hän tulisi kertomaan, ettei tämä käy päinsä enää. Minussa ei silti ollut miestä kertomaan, että tiesin, laittamaan leikkiä kesken kun se oli kauneimmillaan. Ei, minä olin heikko kuin kuollut oksa enkä saanut sanaa suustani, vaan tien kulkijan lailla tartuin joka hetkeen, joka minulla oli olevinaan.

Kulkijahan minä olenkin. Väsynyt, raihnainen kulkija, joka luuli pääsevänsä pirtin lämpöön oikaisemaan kylmettyneet jalkansa. En osannut edes ajatella, ettei mitään pirttiä vielä olekaan. On vain virvatulen leirinuotio, jota en malta olla seuraamatta, niin sen lämpöä kaipaan. Niin kaipaan niitä vaaran kuningattaren villejä silmiä, niin janoan joka hetkeä, jona hän suvaitsee minuun katsahtaa. Aivan kuin eläisin niistä pilkahduksista, niin ne saavat veren taas kiertämään jaloissani, voidakseni taas vaeltaa seuraavaan paikkaan, josta savu nousee. Toivoen, josko ehtisin sinne vielä, kun nuotio palaa.

Hän toivoo, josko näkisin muitakin silmiä. Aivan itsenikin vuoksi. Mutta minä en näe kuin varjoja ja tyhjiä peilejä. Olen nähnyt niitä kylliksi, ne eivät jaksa herättää mielenkiintoani. Eivät ne tyhjät peilit ansaitse saada samaa kohtelua kuin se villi tuli, eikä olisi oikein katsoa tyhjään peiliin ja väittää, että se tyhjä peili tuntuisi samalta kuin se villi tuli. Ei peiliä eikä itseäni kohtaan.

En voi kuin odottaa. Kuinka kauan, siitä en itsekään aina ota selkoa. Mutta sillä ei liene merkitystä, sillä sen jo tiedän, etten voi paeta sitä, mikä polulleni on suvainnut saapua.
Vielä kävellemme samaa tahtia. Vielä hän näkenee kultaisen leijonan ja vielä minä saanen niskastani maantien tuhannet pölyt, jotta pysyn hänen tahdissaan.

Come watch me hit the ground with the most fantastic sound

Uhhuh.

Viime päivät ovat jostain syystä olleet kovin kuluttavia. Tunnen itseni tikkuiseksi ja kuluneeksi. En jaksa ja tuntuu, että pilaan jatkuvasti sosiaalisia tilanteita omalla särmikkyydelläni, jolle en kuitenkaan mahda mitään tällä hetkellä. Jos yritän siloitella, se puree hetken päästä minua itseänikin muitten lisäksi. Toisinaan turhauttaa olla tunnevammainen...

Sosiaaliset tilanteet ovat viime aikoina kyllä lässähdelleet ihan ilman minuakin. Ja muutenkin on väljähtänyt tunnelma kovin monella tapaa. En pidä siitä.
Kiire hiipii taas niskaan. Enkä taaskaan tee sille mitään.

Kaipaan häntä. Hänen läheisyyttään, yhteyttämme. Hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, vaikka erinäiset asiat varjostavatkin. Hänkin on ollut hieman etäinen. Huoh.

Kaipaan sieluni sisarta myös.
Tyttö pieni, anteeksi kaikesta mitä tein. Olen pahoillani erehdyksestäni, mitä tulee sen rakkauden laatuun jota sinua kohtaan tunsin. Joskus tuntuu, että ilman sitä erhettä meillä voisi vielä nykyäänkin olla enemmän kuin meillä koskaan olikaan.
Tulisitpa takaisin, pikkusisko, kunpa et pelkäisi minua. Ei se sinun vikasi ole etkä sinä sille mitään mahda. Olen pahoillani. Todella.


Tuntuu, että kaikki hajoaa ja mitä enemmän yritän korjata, sitä enemmän saan hitaasti murenemaan.
Onko sitten jokin ihmekin, että tunnen itseni kuluneeksi kuin kolmikymmenlukuiset nupukivet ja keltainen lippakioski, josta myydään alaikäisille tupakkaa kaupungintalon edessä?

Tulee yö ja vie kaiken pois

"Onhan se nyt ihan hullua antaa elämänsä ja luottamuksensa toisen käsiin. Ja silti aika moni rakastuu."
- Sipe Santapukki

Eilinen oli kaunis päivä. Kovin kaunis, kaunis kuin hän.

Tahdon valssata kanssasi aamun ensi aurinkoon, tahtoisin silmiisi katsoa kun puhun tunteista ja kun laulan mukana kauniita sanoja.

Mitä sinä tahdot? En enää voi tietää, vältän arvaamasta, ne yleensä mättää. Kertoisitko mulle, kulta pieni?

Onko pelättävää?

En tiedä.

Ehkä olin turhan innokas eilen. Täytyy rauhoittua.
Ystävä puhui järkeä ja tiedän odottaa. Ei kannata hosua. Varoen kuljen, polkua kieroa hiivin, en oksaa ainuttakaan tahdo katkaista, en läpi metsän oikaise. Se säikyttää linnut.

Jatkan siis kuten ennenkin. Kyllä minä kestän. Ei minuun satu. Vähän vain polttelee.

Ehkä vielä joskus voin avata suuni.

And you make all the rest just an afterthought

H-herranen aika.

Tärisen, vapina vallan on valtoimenaan.

Kuristaa, palelen, olen niin hämilläni, mutta minuun ei satu, ei, yhtään ei satu - olen vain pökerryksissäni.

Voisiko se todella olla totta? Onko metsä oikeassa?

Muruseni mun. Lähdin hänen luokseen jo perjantaina ja olin hänen seurassaan koko viikonlopun. Mietin monenlaista, pohdin polkuamme ja sen pientareita. Ojiinkin kurkistelin. Ihmettelin, hahmottelin. Jonkin huomasin muuttuneen.

Vaivaantuneisuus, se oli tosiaan hävinnyt. Ei ollut nihkeyttä, ei ollut sitä möykkyä rinnassa, ei ollut tarvetta millekään niistä sijaistekemisistä joita olin mukaani varannut hyytymisen pelossa. Kertaakaan.
Seuraavaksi huomasin, että kykenimme vallan kasvokkainkin vitsailemaan siitä, mitä välillämme oikeastaan onkaan - hän jopa itse teki sitä varsin paljon, enenevissä määrin suorastaan. Ennen se ei toden totta olisi onnistunut.
Yöllä minusta ei tuntunutkaan siltä, että minun tulisi perääntyä. Sain olla missä olinkin. Lähellä. Siitä tuli kovin hyvä olo.

Huomasin viikonlopun edetessä ajatuskaavojeni muuttuneen. En enää ajatellut, etten saisi rakastaa. En ajatellut, että se olisi pahasta ja sopimatonta, en enää olettanut hänen kärsivän siitä. Sitä vastoin se oli alkanut tuntua varsin luontevalta ilman sitä sivujuonnettaan. Maailman luonnollisimmalta asialta. Ainoat ajatukset, jotka käytöstäni karsinoivat olivat, etten kokenut, että olisi aivan sopivaa kertoa hänelle miten kaunis hän on kaikilla mahdollisilla tavoilla aivan niin usein kuin se mieleeni juolahti tai miten paljon häntä rakastankaan. Toisinaan heräsin ajatuksesta, että tuntui kuin olisimmekin pari. Vain ratkaisevat siirrot uupuivat. Hälvensin kuitenkin ajatukset lämpimään hymähdykseen - höps höps. Eihän minulle sellaista käy.

Mutta mitä sainkaan kuulla, kun armaalta ystävältäni pääsi jälleen kerran lipsahdus...

Vain parin lauseen verran ajatuksia, mutta ne olivat mitä kauneimpia mietteitä.

Olen niin häkeltynyt.
Antaako asian hautua vielä ja pakahtua vielä tovi tai toinenkin vaiko kiivetä hurjan kynnyksen ylitse ja uskaltautua ottamaan asia puheeksi?

Minne vie tie

Viikonlopun kaksi ensimmäistä kolmannesta olivat kovin miellyttäviä. Viimeinen on vielä mysteeri. Paljon kaikkea pientä kivaa tapahtui ja vielä enemmän sontaa jauhettiin. Oi että, kyllä kelpaa, siitä huolimatta että jokunen humalatilan alaisena tahi ei lauottu piikki vähän menikin nahkaan sen hetken verran turhan syvälle. Siihen ei onneksi kukaan kuole, ja lähinnä ne pistot naurattavat jälkeenpäin - varsinkin, kun ne olivat niin usein johdettavissa henkilöitten omiin puutteisiin tai aivan muuhun kuin ilkeyteen perustuviin ajatuksiin. Herrasmiesten menestyksen puutteesta naisten keskuudessa piikittelee henkilö, joka ei itse kykene herrasmieheyteen ja toivottomista rakastumisista vitsaileva tyyppi on liian hilpeässä tilassa muistaakseen, että hupsis, se olikin totta tuon kohdalla. Ei siinä mitään mutta kun tämän tunteen kohde sattui istumaan siinä takana. Eheh. Noh, onneksi hän ei suhtaudu mitenkään huonosti (vaikkakin hiprakassaan oletti noin kolmasti minun käyttäytyvän sopimattomammin kuin käyttäydyinkään, näin uskallan sanoa koska tilanteen ulkopuolinen todistaja oli kanssani samaa mieltä). Jaksan ihailla hänen lempeyttään asian tiimoilta.

Näitten bakkanaalien jälkimainingeissa ajauduin ystävän kämpille. Siellä puimme asioita kahden, ja pienen lipsahduksen jälkeen sain kuulla erääseen keskusteluun sisältyneen muutakin minua koskevaa kuin olin aiemmin tiennyt. Tieto ei ollut kuitenkaan mitenkään negatiivista. Oikeastaan se ehkä selvensi asioita.

Ehkä hänen tuleekin seistä aivan omilla jaloillaan johonkin pisteeseen asti. Ehkä hän voikin nähdä vain aivan suorin selin, ehkä hän voi vasta sitten vetää henkeä tähtivyön tasalla.

Sopii vain toivoa, että silloin hän haluaa sen myös tehdä.

Jos liedelle käy käteni, sen heti vedän pois

Samuli Putro - Minä rakastan sinua

En tiedä, johtuuko tämä vain kuunkierrosta, mutta tuntuu, että tämänpäiväinen kahvilareissu porukalla oli tavallista kahvilareissua rankempi, vaikka seurassani olleet ihmiset ovatkin ihania ja kultaisia.

Ei uskoisi, että yksi vitsikäs huomiointi voi luoda noin paljon epävarmuutta. Utu hulmahti mielestäni ja minulle tuli kylmä. "Se ei ollutkaan totta", niin. Ei ole hauskaa, kun epäilee kursivoidun fraasin vielä vähän voimakkaammin todenmukaiseksi elettyään tovin rauhassa oman mielensä pöhnässä. Tavallaan olen myös loukkaantunut - myönnän, etten ole siinä vain kuten kenen tahansa kaverin kanssa. Ei tunnu hyvältä, kun tuntuu, että tunteitani halvennetaan. Eivät ne ole mitään jääkiekkoilijapoikamaista "öhöhöh"-kamaa. Eivät edes puhdas, pelkkä ystävyys ja siihen pohjautuva vastaava toiminta olisi. Toisaalta asianomainen ei tiennyt ja saattoi vain epähuomiossa valita sanansa väärin yrittäessään olla hauska. En tiedä. Pohdinpa vain.

Hän vaikutti pariin otteeseen varsin vaivaantuneelta hyvin ymmärrettävästi. Olinhan sitä itsekin joissain yhteyksissä. En voi silti olla ajattelematta, että hänen vaivautuneisuutensa on osittain omaa syytäni. Sehän on. En tahtoisi hänelle edes sitä pientä pahaa, mutta kun hän vaikuttaa itse(kin) pitävän hyviä puolia haittoja merkittävämpinä, minun ei tarvinne vetäytyä. Mutta on silti epämiellyttävää, että hän joutuu ajattelemaan niitä asioita. Myönnän, että tämän ajattelun taustalla on todennäköisesti oma pelkoni siitä, että se ajattelu saisi hänet vetäytymään.

Huoh. Jos jotain inhoan, niin epävarmuutta. Epävarmuutta ei ole siitä, etteikö nykyisen kaltainen meno voisi jatkua. On totta kai ehdottoman hienoa, että näin on. En voi silti mitään sille, että se, mikä nyt on totta, vaivaa minua, ja on pakko myöntää, että minua vaivaa se mahdollisuus, että tämä totuus saattaa jatkua tämän elon loppuun asti totena. On tavattoman inhottavaa tulla ajatelleeksi sitä, on kamalaa joutua myöntämään, että kaikesta huolimatta se mahdollisuus on realistinen. Se on olemassa, ei välttämättömyytenä, mutta mahdollisuutena, ja sitä on vaikea käsitellä, kun omalta puoleltani asia on niin tavattoman selvä.

Harmittaa, että annan ystävän kommentin vaikuttaa tuntemuksiini ja ajatuksiini niin paljon. Hän on kuitenkin näkemyksensä kanssa vähemmistössä. En silti voi olla peilaamatta vähän kaikkea sen kautta nyt. Kamalaa.

En pystynyt keskittymään joogassa lainkaan. Ajattelin vain Häntä ja unohduin matolleni makaamaan pitkiksikin toveiksi tajuamatta asiaa lainkaan. En halunnut liikkua, halusin vain olla lamaantuneisuudessani.

Rakastan sinua. Rakastan aivan valtavasti. Tahtoisin pitää sinua hyvänä, pyöritellä sormiani niskavilloissasi ja hengittää tuoksuasi. Hukkua sumusilmiisi ja suukottaa. Mitään en maailmassa arvosta ja kunnioita kuten sinua. Olet pyhyys minulle. Puhtautesi kirvelee haavoissani, mutten voi olla nauttimatta joka hipusta sitä.

Sumusilmäni, sinä

Pitkästä aikaa on pakko kirjoittaa.

Viime kirjoitteluista onkin aikaa. Viime kirjoitteluitten aikaan elin pussi päässä. Harhoissani. Aloin tiedostaa sen itsekin, en vain tiennyt, mitä itseltäni kätkin. Tein niin silti, se tuntui turvalliselta. Pelkäsin nähdä sitä, mitä mieleni piilotteli.

Loppuen lopuksi en nähnyt mitään yllättävää, ja juuri sitä olin kai pelännytkin. Ensin tuntui lässähdykseltä, epätoivoltakin vähän: ei kai taas? Mitä tämä nyt on?

Aluksi ahdisti. Pelkäsin, mitä hän ajattelisi siitä, että kuten ruska oli palannut puihin, oli ruskanvärinen virta sydämestäni palannut kietoutumaan hänen ympärilleen. Tai no, palannut ja palannut - tullut esiin piilostaan, johon sen olin ajanut, kun ajattelin sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Pitkiä tunteja bussin penkillä, levottomia jalkoja ja pöytien rummutuksia, tuijottelua. Sitten tuntikausia junassa. Lappi.

Minun käskettiin istuttaa jotain suurta. Vaikka minua pelotti, tein sen. Vaikka arvelin maan routaiseksi, tein sen.

Pelko hälveni. Mikään muu ei muuttunut kuin se, että enää minä en pelännyt. Olin vain todella helpottunut. Siinäkö se? Siinä se. Ihanaa.

Tyyni järvi, laskeva aurinko ja kiviä vedessä. Sumusilmäni sinä, siinä juuri. Sitä täydellisempää hetkeä oli vaikea kuvitella.

Paluumatkalla olisin voinut yhtä hyvin kuolla, olin rauhani saavuttanut, onnellinen. Olen silti onnellinen siitäkin, ettei niin käynyt, elämällä on vielä niin paljon opetettavaa.

Niin kuin se, millä selittyy, että näet kyllä kullankeltaisen leijonan, muttet tule sen mukaan, et puno sormiasi harjan lomaan ja anna kantaa taivaankannen ylle, sinne, mistä valo tulee.
Ehkä tämä on pysyvää, ehkä tämä vaatii vain aikaa. En voi tietää, ja pakko myöntää: toivon, ettet sinäkään.

Jostain hyvin kaukaa aukesi haava ja se vuosi kaksi viikkoa mustaa. Sydänjuureni se väänsi. Vasta nyt valoni palaa taas. Palaa, jotta voin nyt, yksinkin, todella nähdä sinut. Jotten jätä kesken.

Minun käskettiin antaa kasvaa rauhassa. Sen siis teen. Mutta pois en lähde. Sitä en voisi sielussani itselleni ikinä antaa anteeksi ja siihen en pystyisikään.

Näinkin täällä käy

Kappas, en palanutkaan.

Perin jännää. Tä on aika kivaa. Kutkuttava tunne kun ei sattunutkaan vaikka ajattelin että nyt sattuu nyt sattuu aii. Tuli vain hillitön adrenaliiniyökötys. Sen jälkeen olo taas oli että oho, siinäkö se oli, aika outoa.

Tietty voi olla ettei se tähän jäänyt. Mutta se on aika todennäköistä, jos sanon, että haluan vain totuuden. Koska tottahan se on - vaikka illuusiot osaavat olla ihania, en ole vielä tarpeeksi narkki kyetäkseni sellaisessa elämään. Hetkittäin tuntuu siltä, mutten tahdo päästää itseäni ihan täysin tuuliajolle. Ei siitä hyvää seuraa.

Now sending that letter

Argh.

Ränkkään ränkkään ränkkään, sitten jahkaan jahkaan jahkaan, sitten ränkkään vähän lisää.

Ehkä laiva lähtee satamasta ennen kuin ehdin kyytiin. En ole varma, olisiko se hyvä vai huono asia. Luultavasti hyvä.

Aaaaaaaaahh HERE GOES NOTHING, we'll see how black the moth will burn!

The needles are numbered so I'm writing you letters

Miten voikaan pää mennä näin sekaisin, miten voikaan se pään sekaisin meneminen sattua näin paljon sydämeen. Konkreettisestikin.

En mitenkään voi sanoa pitäväni tästä. Miten voisin, kun jokainen vaihtoehto, mikä minulla on, on huono, ja se, mitä tunnepuoleni halajaa, on se kaikkein huonoin, se, mikä tulisi minut melko varmasti tuhoamaan? Mitä hiitolaa se paljon puitu alitajuntani kuvittelee kuiskutellessaan korviini huonoja neuvoja? Haluaako se, että menen murskaksi?

Kohta olen siinä pisteessä, kun mikä tahansa tuntuu olevan parempi kuin tämä väännön tunne sielussa. Siinä pisteessä minulla olisi hyvä olla joku, jota käyttää laskuvarjona tai vastaanottavana patjana, tai voi tulla harvinaisen rumaa jälkeä. Benjihyppyjä kun harvemmin tehdään ilman köyttä. Tai sisalköydellä. Koska mitään tällaista ihmistä minun on vaikea löytää, on minun yritettävä pitää itse itseni hallinnassa. Siitä tulee vaikeaa enkä takaa mitään onnistumista.

Joka tapauksessa, olen päättänyt vaikka sitten kirjoittaa kaiken auki ja ottaa asian puheeksi asianomaisen kanssa. Siitä huolimatta, että seuraukset voivat olla pelottavia. Siitä voi seurata jonkinlaista kieroutunutta voitonriemua, halua manipuloida, hämmennystä, melkein mitä vain. Pahinta tässä on se, etten tavallisesta poiketen voi juuri ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Sieltä tosiaan voi tulla mitä mielenkiintoisin reaktio, tai sitten jotain liki reaktiotonta. Joka tapauksessa tilanteesta tullee minulle kiusallinen, ja todennäköisesti hermostuttava. Jos kirjoitan asiani valmiiksi paperille, saanen ne sanottua, vaikka kädet kuinka tärisisivät ja ajatus katkeilisi. Ja jos en pysty, voin aina jättää sen paperin.

Saas nähdä tuleeko tästä taas episodi "töksäytän hämmentäviä ja säntään pois". Yritän ajatella, että ihan sama. Parin viikon päästä sen sitten näkee mitä seuraa. Yritän olla hajoamatta hirveästi, tapahtui mitä tapahtui.

I can run from myself

Kirjoitan joka ilta niin kauan, kunnes päänsäryltä en enää pysty. Olen uneton ja laiminlyön niitä asioita, joita minun järkevänä nuorena pitäisi tehdä. Kuten läksyjen luku.
Kaikesta huolimatta nautin tästä tekemismerestä ja aivovirran viennistä. Siihen on ihanaa hukkua, ihanasti en ehdi ajatella, kun täytän pääni hötöllä. Se on kuin siunaus.

Mitä minä teen kun tämä on ohi? Ainahan minä jotain keksin, mutta varmasti jonkinlainen tyhjyys iskee. Tai sitten se pohja, kun ajatukseni saavat minut kiinni pakomatkani jälkeen, tunsinhan aavistuksen pudotuksesta jokin aika sitten. Aistin, että se saattaisi olla tulossa. En tiedä, mutta mahdollisuus on olemassa. En tiedä, kuuluisiko minun yrittää estää sitä. Toisaalta, jos otan siitä stressiä, niin sitten se ainakin tulee.

Sumun syleily

Sumu on ihanaa.
Sumu rauhoittaa. Sumu syleilee sydäntä ja saa mielen utuiseksi. Pehmentää kaikkea.

Tänään minulla oli hyvä päivä. Kerrankin olin nukkunut hyvin. Ajattelin, että voisin ihan piruuttani jatkaa samalla linjalla. Jos jaksan.

Olin ensi kertaa itämaisen tanssin tunnilla. Jopa oli hämmentävää. Luulin olevani melko tietoinen lantioni sijainnista ja liikuttelusta, mutta se osoittautui osittaiseksi harhaluuloksi. Vielä vaikeampaa oli hahmottaa, missä oma rintakehä meni. Siinä tuli myös käytettyä lihaksia, joilla en ole tehnyt mitään... Ainakaan kahteen ja puoleen, ehkä kolmeen vuoteen. Köh köh kröhöm. Sekin oli hämmentävää. Siis ko. lihasten käyttö, ei se, etten ole niitä käyttänyt. Siinä ei ole mitään outoa tai hämmentävää.

Nyt on selkä kipeä. Ja jalat. Mutta nuo johtuvat todennäköisesti siitä, että vaelsin pari tuntia pitkin kaupunkia selässäni ~puolen elopainoni painoinen reppu. Lievä liioittelu on mahdollista. Mutta liikaa siinä pakaasissa oli tavaraa joka tapauksessa. Odotan huomisaamua mielenkiinnolla. Toivottavasti en ole niin jumissa, etten pääsisi sängystä ylös. Tahdon hieronnan.

Sulin takkatulen ääreen tunniksi. Takka on ihana asia. Se tekee kodista erityisen kodikkaan. Siinä lämmössä on samaa turvaa kuin toisessa ihmisessä. Kun loimu porottaa yläruumista puita asetellessa, saa jokin osa aivojani ilmeisesti illuusion ihokontaktista siitä huolimatta, että tulen ja ihmisen lämpö ovat kuitenkin aika erilaisia.
Savun tuoksu on levinnyt huoneeseeni avoimen tuuletusikkunan kautta ja hyllylläni palaa punainen kynttilä. Juuri nyt nautin vähäeleisestä elämästäni.

Monkey knows how you'll react

Mulla on jatkuvasti huono olo, enkä tiedä, onko se puhtaan fyysistä vai tuleeko se jostain muusta. Sekös ärsyttää. Olisi mukavaa olla olematta enemmän tai vähemmän lamaantunut koko ajan.

En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.

Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.

Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?

Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.

Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.

Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.

Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.

Katseessasi on kaunis, syvä meri, peilimieli

Marianelli: Dawn

Näin sinut.
Näin sinut ja näin jotain, minkä tunsin nähneeni ennenkin.

Minun teki mieli kirjoittaa, että näin sinut taas, vaikka oikeastaan tänä kuvaamani hetkenä näin sinut ensi kertaa - tietääkseni. Tässä elämässä.

Tuot toisinaan voimakkaasti mieleeni toisen, joka on kuitenkin aivan erilainen.Olin kuulevinani puheessasi tämän toisen henkilön kuulumisia. Se hämmensi minua - olethan kuitenkin juuri itsenäsi jotain hyvin mielenkiintoista, mielenkiintoisempaa kuin tämä toinen henkilö. Hänestä sain itse asiassa vain vaivaisen kuukausi sitten nopean, uskomattoman hulppean transsihumalan, jota seurasi jonkinmoinen krapula. Se oli huumaavuudestaan huolimatta niin ohimenevää, että se kuukausi tuntuu nyt ikuisuudelta.
Sinusta sen sijaan sykkii tasaista, vahvaa energiaa, josta kuitenkin pinnan alta aistin, ettei se todellakaan ole staattista vaan loppuen lopuksi hyvinkin herkkää. Et roihua, vaan väräjät kuin voimajohto. Joskin tässä voimajohdossa on melkoisia virtapiikkejä aika ajoin, kun taas toisina aikoina sähköt liki menevät poikki. Mikäs sen mielenkiintoisempaa.

Jokin sinussa vetää minua voimakkaasti puoleesi. Ehkä itsevarmasti kuvittelen ymmärtäväni sinua. En voi tietää sitä vielä, mutta ainakin tahtoisin todella oppia. Joko sinusta enemmän, että voin huomata olevani oikeassa tai vaihtoehtoisesti oppia ymmärtämään. Jälkimmäinen kehittäisi minua enemmän ihmisenä, mutta vaatisi minulta enemmän töitä.
Toisaalta vaikutat olevan vaivan arvoinen siitä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että saattaisit ajaa minut hulluksi tavalla tai toisella.

Kai minä olen loppuen lopuksi masokisti sitten. En vain jaksa välittää siitä. Mahdollinen tuska on sen ajan murhe.
"No the moth don't care if the flame burns real
'cuz the moth believes in an afterglow"

Harmaan päivän pohdintaa

Kiirettä pitää.

Käyn koulua ja silleen. Kuuntelen japanilaista perinnemusiikkia ja uppoan sumuisen käärmekaupungin tunnelmiin.

Sade kasteli minut tänään täysin. Nyt jalkani ovat kylmät ja nahkeat. Ulkona ilma on kosteaa, viileää ja raikasta. Mereltä nousi päivän aikana kolmesti sumu ja sade ainakin yhtä monta kertaa. Vielä ehtii useaan otteeseen.

Meressä on maagista alkuvoimaa. Se virtaa kuin ajatukset - vain pinnan laineet voi nähdä, mutta kun siihen tarpeeksi korkealta hyppää, saa kokea, mitä pohjavirtaus onkaan.