torstai 11. lokakuuta 2012

Joka surut sytyttää

Näitten hiljaisten kuukausien aikana olen herännyt erääseen seikkaan.

Se seikka on, että minulla on kamalan paha olla. Niin paha olla, etten tahtoisikaan. Mutta tässäpä ollaan kuitenkin, ja lienetään vastakin. Ei minussa ole miestä sitä muuttamaan - vai voiko noin sanoa, onko se niin sanottu miehen teko laisinkaan? Tuskin. Niin paljon harmia sillä tuottaa niille, jotka joutuisivat sotkujani siivoamaan, ettei noin taida voida sanoa. Olisi paremmin sanottu sanoa, etten ole kukaan sitä muuttamaan.

Olenko kukaan millään muullakaan saralla? Sitä on tullut mietittyä aika paljon viime aikoina. Pessimisti minussa tahtoisi todeta happamasti kuin kettu pihlajanmarjoista, että sanan "kukaan" määritelmäksi käy myös "haitta" tai "vaiva" tai "se kiusallinen lisäke". En tahtoisi olla mitään niistäkään. Se pessimisti minussa alkaa irvailemaan - "ensin sitä valitetaan, ettei olla ketään, ja kun annetaan joitain, joita voisit allekirjoittaakin, niin eivät kelpaa".

On suhteellisen kuluttavaa, kun oma mieli sivaltelee alati tuollaisia sanoja. Positiivinen merkki lienee, että vielä jossain kohtaa yleensä hämmennyn ja alan puolustaa itseäni, vaikka olisin aloittanut kontraosapuolena. Esimerkin antaakseni, kai minullakin on oikeus toivoa olevani jotain parempaa kuin mitä olen, se kun on melko inhimillistä. Vaadin vain itseltäni valtavan suuria. Ei riitä, että olen "ihan hyvä", se tuntuu niin lattealta, että vain korostaa sitä, etten ole yhtään mitään - olisi enemmän mitään olla täydellisen surkea aivan kaikessa kuin "ihan hyvä" monessa asiassa. Mutta en minä silloinkaan olisi tyytyväinen, siitä olen harvinaisen tietoinen. Olen erittäin huono olemaan tyytyväinen itseeni, oli kyse mistä hyvänsä itseäni koskevasta.

Vaikka minulla on paljon ihmisiä, joille puhua, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi. Tuntuu, ettei kukaan lähesty, että kuulumiseni eivät herätä oikein kenenkään mielenkiintoa. Tuntuu, että joudun käyttämään viimeiset voimieni rippeet siihen, että puoliväkisin kiskon kaipaamiani lähelleni kuin emoonsa takertuva, hätääntynyt apinanpoikanen. En tiedä, onko se totta vai olenko vain itseensä käpertynyt heikkomielinen. Sekin on enemmän kuin todennäköistä. Olennaisempaa on ehkä minun kannaltani kuitenkin se, millainen todellisuus minun pienen pääni sisällä lymyjää, se kun on se todellisuus, jonka kanssa minä vakituisimmin olen tekemisissä. Ja siinä todellisuudessa kenenkään mieltä ei tosiaan liikuta, vaan jokainen minulle läheinen henkilö vain odottaa heistä sopivalta tuntuvaa hetkeä kertoa, että tahtoisi ottaa etäisyyttä, pidättäytyä seurastani joksikin aikaa. Mitä tahansa mutta seuraani.

Jokainen huokaisu, sivulle pälyily, hiljainen hetki ja asennon korjaaminen tuntuu railon repimiseltä väliimme. Ja se railo repeytyy omaan rintalastaani ja päästää pakkasen sisään riippumatta siitä, onko tuntemuksillani mitään pohjaa todellisuuteen. Ja riippumatta siitä, onko tämä uuvuksiin ajava, hermoheikko käytös aiheellista laisinkaan, se varmasti kuluttaa läheisiäni. Se saa ajattelemaan, että sittenhän kaikki nämä painajaiseni varmasti pian ovat totta, vaikkeivät vielä olisikaan. Vuorotellen se kauhistuttaa ja vuorotellen tuntuu lamauttavalla tavalla rauhoittavalta, sitten ei tarvitsisi hermoilla kun se olisi varmaa. Katkera ajatus se kylläkin on.

Rauhoitu, raihnainen, ota kiinni siitä tuulessa riekkuvasta purjeenkulmasta ja sido se takaisin kiinni mastoon. Ajat itsesi vain pitemmälle tuuliajolle, jos et nyt hengitä syvään ja yritä edes hahmottaa, missä osasesi ovat, vaikket vielä saisikaan itseäsi kokoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti