Uhhuh.
Viime päivät ovat jostain syystä olleet kovin kuluttavia. Tunnen itseni tikkuiseksi ja kuluneeksi. En jaksa ja tuntuu, että pilaan jatkuvasti sosiaalisia tilanteita omalla särmikkyydelläni, jolle en kuitenkaan mahda mitään tällä hetkellä. Jos yritän siloitella, se puree hetken päästä minua itseänikin muitten lisäksi. Toisinaan turhauttaa olla tunnevammainen...
Sosiaaliset tilanteet ovat viime aikoina kyllä lässähdelleet ihan ilman minuakin. Ja muutenkin on väljähtänyt tunnelma kovin monella tapaa. En pidä siitä.
Kiire hiipii taas niskaan. Enkä taaskaan tee sille mitään.
Kaipaan häntä. Hänen läheisyyttään, yhteyttämme. Hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, vaikka erinäiset asiat varjostavatkin. Hänkin on ollut hieman etäinen. Huoh.
Kaipaan sieluni sisarta myös.
Tyttö pieni, anteeksi kaikesta mitä tein. Olen pahoillani erehdyksestäni, mitä tulee sen rakkauden laatuun jota sinua kohtaan tunsin. Joskus tuntuu, että ilman sitä erhettä meillä voisi vielä nykyäänkin olla enemmän kuin meillä koskaan olikaan.
Tulisitpa takaisin, pikkusisko, kunpa et pelkäisi minua. Ei se sinun vikasi ole etkä sinä sille mitään mahda. Olen pahoillani. Todella.
Tuntuu, että kaikki hajoaa ja mitä enemmän yritän korjata, sitä enemmän saan hitaasti murenemaan.
Onko sitten jokin ihmekin, että tunnen itseni kuluneeksi kuin kolmikymmenlukuiset nupukivet ja keltainen lippakioski, josta myydään alaikäisille tupakkaa kaupungintalon edessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti