maanantai 9. huhtikuuta 2012

Näin unta rakkaudesta, jota koskettaa voi en

Se oli kauempana aina, kun luulin löytäneeni sen.
- Tuula Amberla: Näin unta rakkaudesta

Jonkin aikaa minulla melkeinpä olikin jotain, mitä olen niin kauan katsonut vierestä. Se oli tarpeeksi lähellä, jotta toiveikas kuplinta jaksoi ja uskalsi täyttää olemukseni.

Mutta untahan se oli, unta vain. Sumu hälveni hänestä, ja sai poistuessaan valon taas sattumaan silmiini.

Kyllähän minä tiesin sitä odottaa. Tiesin, ettei se voisi olla niin vaivatonta. Ei jotain niin utuista kesytetä niin vaivatta, ei jotain niin hentoa, mutta silti pajun lailla notkeaa voi sulkea syleilyynsä ilman, että tuo siitä häiveen lailla häviää, kun avaa silmänsä. Tiesin, että hän tulisi kertomaan, ettei tämä käy päinsä enää. Minussa ei silti ollut miestä kertomaan, että tiesin, laittamaan leikkiä kesken kun se oli kauneimmillaan. Ei, minä olin heikko kuin kuollut oksa enkä saanut sanaa suustani, vaan tien kulkijan lailla tartuin joka hetkeen, joka minulla oli olevinaan.

Kulkijahan minä olenkin. Väsynyt, raihnainen kulkija, joka luuli pääsevänsä pirtin lämpöön oikaisemaan kylmettyneet jalkansa. En osannut edes ajatella, ettei mitään pirttiä vielä olekaan. On vain virvatulen leirinuotio, jota en malta olla seuraamatta, niin sen lämpöä kaipaan. Niin kaipaan niitä vaaran kuningattaren villejä silmiä, niin janoan joka hetkeä, jona hän suvaitsee minuun katsahtaa. Aivan kuin eläisin niistä pilkahduksista, niin ne saavat veren taas kiertämään jaloissani, voidakseni taas vaeltaa seuraavaan paikkaan, josta savu nousee. Toivoen, josko ehtisin sinne vielä, kun nuotio palaa.

Hän toivoo, josko näkisin muitakin silmiä. Aivan itsenikin vuoksi. Mutta minä en näe kuin varjoja ja tyhjiä peilejä. Olen nähnyt niitä kylliksi, ne eivät jaksa herättää mielenkiintoani. Eivät ne tyhjät peilit ansaitse saada samaa kohtelua kuin se villi tuli, eikä olisi oikein katsoa tyhjään peiliin ja väittää, että se tyhjä peili tuntuisi samalta kuin se villi tuli. Ei peiliä eikä itseäni kohtaan.

En voi kuin odottaa. Kuinka kauan, siitä en itsekään aina ota selkoa. Mutta sillä ei liene merkitystä, sillä sen jo tiedän, etten voi paeta sitä, mikä polulleni on suvainnut saapua.
Vielä kävellemme samaa tahtia. Vielä hän näkenee kultaisen leijonan ja vielä minä saanen niskastani maantien tuhannet pölyt, jotta pysyn hänen tahdissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti