Miltä tuntuu tehdä virhe, joka ei viimeiseksi jää?

En oikeastaan halua tietää.

Siksi pyrin välttämään sitä nyt, sillä näyttää uhkaavasti siltä, että yli vuoden takaiset ajattelumallit tekisivät paluuta.

On melko lystikästä, että kuvittelin silloin, että olin terve. Mitä vielä, minähän olin vain sekaisin tavalla, jota en osannut itse vielä tunnistaa! Minä olin maaninen, tärisin aiheettomissa adrenaliinihuuruissani ja metsästin niitä lisää käyttäytyen mielipuolisesti, ja jollain tapaa kuvittelin samalla, että lopputuloksena rauhoittuisin. Kaikkea sitä pieni mieli kuvittelee, lystikkäitä, täysin absurdeja haaveita. Aivan kuin olisin nauttinut jotain hallusinogeenisiä aineita noina aikoina, vaikka se ei sentään se taustalla oleva totuus ole. Syntymähumaltuneen elämä on jännittävää, voisi sanoa.


En vain voi mitenkään väittää nauttivani siitä piirteestä, että tarpeeksi vauhtia saadessani tapaa henkinen hurjasteluni personifikoitua - jos en ajoissa ehdi huomata kehitystä ja suitsia mieltäni kunnon kankikuolaimiin, kuvittelen äkistikin olevani hullaantunut johonkuhun, enkä edes huomaa mikä mättää, vaikka olisin miten hämmentynyt siitä, että yhtälössä on montakin muuttujaa, joitten pitäisi tehdä siitä ratkaisuton. Kuvittelen likipitäen psykoosissa, että näin ei ole, oletan että voin ohittaa laskusäännöt jättämällä ne huomiotta, koska olen niin tutinoissani.

Tai totean, että ajan raitin loppuun kahtasataa siitä huolimatta, että näen sen päättyvän rotkoon. Kuvittelen, että se on hauskaa, kuvittelen, että siitä tulee hyvä olo, että se on se, mitä haluankin, kaasuttaa itseni riekaleiksi ja loppuun. Silmänalusistani tulee harmaat ja kuihdun, kun en pysty rauhoittumaan, ja alan nauraa kuivaa naurua ajatellen, että ehkä rauhoitun kun vain ajan tarpeeksi lujaa sen loppukirin, ehkä rauhoitun sitten kun makaan siellä rotkon pohjalla jokaikinen luu ruumiistani poikki. En jaksa jarruttaa, en jaksa välittää mitä minulle tapahtuu vaan toivon vauhdin yltyvän niin kovaksi, että se linkoaa itse minut ulos kehästäni. Epätoivoisesti toivon, että takkiini tartuttaisiin kiinni ja kiskaistaisiin ulos siitä, että joku pitäisi aloillaan ja sanoisi että nyt loppu. Toivon, että jostakusta olisi minua rauhoittamaan. Usein tämä kuvitelma ikävä kyllä vain ruokkii koko noidankehää, sillä kun kiito on pahimmillaan, on tämä kiitoni personifikaatio usein se, jonka oletan olevan sen, joka pystyisi tähän tavalla tai toisella - viimeksi toivoin meneväni niin siruiksi että rauhoitun (rauhoituin kyllä yllätyksekseni ilmankin).

Ei tuollaista taakkaa voi toisen ihmisen kontolle laskea, tiedän sen. Järkeni sanoo sen, kun sairas mieleni heittelehtii laidasta laitaan, heitellen mitä mielipuolisempia skenaarioita siitä, mikä sen käsityksen mukaan voisi olla maaginen pelastus. Ei sellaista olekaan. Toki joku voi tukea, ei sitä. Tuki on oikein hyvä asia ja tarpeellistakin, ilman yhtään ketään ei minulla varmastikaan olisi motivaatiota yrittää parantua ja olla menemättä äärimmäisyyksiin. Mutta ei se nyt ihan niinkään mene kuin sairas mieleni kuvittelee harhoissaan, että tuolla voisit leikkiä, se voisi olla hauskaa, se voisi antaa jotain, se voisi sattua sen verran että voisit taas vetäytyä pesääsi nuolemaan haavojasi, niin ettei tarvitsisi kohdata sitä mikä ikinä onkaan ongelman taustalla. En minä tahdo olla niin vastuuton, en minä tahdo satuttaa toista ihmistä. Enkä oikeasti itseänikään, vaikka ääripäissä niin kuvittelenkin.

Sooh. Ei mennä tähän ralliin nyt, ei se ole kivaa.

Joka surut sytyttää

Näitten hiljaisten kuukausien aikana olen herännyt erääseen seikkaan.

Se seikka on, että minulla on kamalan paha olla. Niin paha olla, etten tahtoisikaan. Mutta tässäpä ollaan kuitenkin, ja lienetään vastakin. Ei minussa ole miestä sitä muuttamaan - vai voiko noin sanoa, onko se niin sanottu miehen teko laisinkaan? Tuskin. Niin paljon harmia sillä tuottaa niille, jotka joutuisivat sotkujani siivoamaan, ettei noin taida voida sanoa. Olisi paremmin sanottu sanoa, etten ole kukaan sitä muuttamaan.

Olenko kukaan millään muullakaan saralla? Sitä on tullut mietittyä aika paljon viime aikoina. Pessimisti minussa tahtoisi todeta happamasti kuin kettu pihlajanmarjoista, että sanan "kukaan" määritelmäksi käy myös "haitta" tai "vaiva" tai "se kiusallinen lisäke". En tahtoisi olla mitään niistäkään. Se pessimisti minussa alkaa irvailemaan - "ensin sitä valitetaan, ettei olla ketään, ja kun annetaan joitain, joita voisit allekirjoittaakin, niin eivät kelpaa".

On suhteellisen kuluttavaa, kun oma mieli sivaltelee alati tuollaisia sanoja. Positiivinen merkki lienee, että vielä jossain kohtaa yleensä hämmennyn ja alan puolustaa itseäni, vaikka olisin aloittanut kontraosapuolena. Esimerkin antaakseni, kai minullakin on oikeus toivoa olevani jotain parempaa kuin mitä olen, se kun on melko inhimillistä. Vaadin vain itseltäni valtavan suuria. Ei riitä, että olen "ihan hyvä", se tuntuu niin lattealta, että vain korostaa sitä, etten ole yhtään mitään - olisi enemmän mitään olla täydellisen surkea aivan kaikessa kuin "ihan hyvä" monessa asiassa. Mutta en minä silloinkaan olisi tyytyväinen, siitä olen harvinaisen tietoinen. Olen erittäin huono olemaan tyytyväinen itseeni, oli kyse mistä hyvänsä itseäni koskevasta.

Vaikka minulla on paljon ihmisiä, joille puhua, tunnen itseni pohjattoman yksinäiseksi. Tuntuu, ettei kukaan lähesty, että kuulumiseni eivät herätä oikein kenenkään mielenkiintoa. Tuntuu, että joudun käyttämään viimeiset voimieni rippeet siihen, että puoliväkisin kiskon kaipaamiani lähelleni kuin emoonsa takertuva, hätääntynyt apinanpoikanen. En tiedä, onko se totta vai olenko vain itseensä käpertynyt heikkomielinen. Sekin on enemmän kuin todennäköistä. Olennaisempaa on ehkä minun kannaltani kuitenkin se, millainen todellisuus minun pienen pääni sisällä lymyjää, se kun on se todellisuus, jonka kanssa minä vakituisimmin olen tekemisissä. Ja siinä todellisuudessa kenenkään mieltä ei tosiaan liikuta, vaan jokainen minulle läheinen henkilö vain odottaa heistä sopivalta tuntuvaa hetkeä kertoa, että tahtoisi ottaa etäisyyttä, pidättäytyä seurastani joksikin aikaa. Mitä tahansa mutta seuraani.

Jokainen huokaisu, sivulle pälyily, hiljainen hetki ja asennon korjaaminen tuntuu railon repimiseltä väliimme. Ja se railo repeytyy omaan rintalastaani ja päästää pakkasen sisään riippumatta siitä, onko tuntemuksillani mitään pohjaa todellisuuteen. Ja riippumatta siitä, onko tämä uuvuksiin ajava, hermoheikko käytös aiheellista laisinkaan, se varmasti kuluttaa läheisiäni. Se saa ajattelemaan, että sittenhän kaikki nämä painajaiseni varmasti pian ovat totta, vaikkeivät vielä olisikaan. Vuorotellen se kauhistuttaa ja vuorotellen tuntuu lamauttavalla tavalla rauhoittavalta, sitten ei tarvitsisi hermoilla kun se olisi varmaa. Katkera ajatus se kylläkin on.

Rauhoitu, raihnainen, ota kiinni siitä tuulessa riekkuvasta purjeenkulmasta ja sido se takaisin kiinni mastoon. Ajat itsesi vain pitemmälle tuuliajolle, jos et nyt hengitä syvään ja yritä edes hahmottaa, missä osasesi ovat, vaikket vielä saisikaan itseäsi kokoon.

Tervahaudan aamurusko

Viime ajat ovat olleet perin ristiriitaisia kulkea. Pyrin parhaani mukaan olemaan enemmän väylä kuin sihti, johon asiat jäävät jumiin, mutta väkisinkin jotkin asiat jäävät kaivelemaan. Sitä lienee ihmisyys, ettei kaikki voi kulkea mielestäni kuin vesi hanhen selästä.

Tämän kesän aikana olen kuullut jo kuusi suru-uutista, viimeisimmän tänään illalla. Jokaisessa niistä myötäelän vaihtelevissa määrin - väkisinkin sitä jotkut tulevat toista enemmän iholle.

Jos jotain, nämä uutiset ovat läiskäisseet silmilleni läheisteni ja omankin kulkuni häilyvyyden, niin kulunut kuin tuo lause onkin. Vaikka tunnen itseni turhankin usein elämästä elämään vaeltavaksi, raihnaiseksi olennoksi, jolle ei useimmiten ole niin väliä, minkä maailman maisema silmien eteen aukeaa, olen havahtunut siihenkin, että nyt se ei suinkaan ole yhdentekevää.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta minä haluan elää juuri tätä elämää. Täällähän minusta on liuennut se niin kauan minuun takertunut vimmainen etsinnän tarve - olen löytänyt sen, mitä olen etsinyt. En tahdo pois nyt, kun olen jo näinkin lähellä, en, vaikka en koskaan pääsisi lähemmäs, joutuisinhan vain kauemmas.

Useat kuvailevat suru-uutisia pysähdyttäviksi. Niinhän ne ovat, aluksi ainakin. Mutta nyt, kun menehtyneet eivät ole olleet minulle kovin läheisiä jos laisinkaan, ystäville tärkeitä lähinnä, iskevät ne minuun päin vastoin - ne ajavat liikkeelle kuin hylkeennahkainen piiska ajaa koiravaljakkoa.

Miksi olet kivireki, sydämeni, miksi et uskalla keventää taakkaa ja antaa juosta sitä matkaa, jonka päässä voisi olla mitä suurin helpotus?
Kyllähän minä tiedän. Pelkäät railoja jään alla, pelkäät putoavasi. Pelkäät, ettet koskaan pääse perille, jos nyt riuhdot. Uskot vakaasti odottamiseen.
En vain tiedä, olenko samaa mieltä enää. Saattaahan olla, että tämä on vain kuoleman konkretisoitumisen tuottamaa kauhua siitä, ettei ehdikään koskaan sanoa sitä ääneen, mutta väliäkö sillä, mistä tämä perimmälti johtuu, kun se on karu totuus, että minäkin voin lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa, ja hän voi lakata olemasta tässä todellisuudessa melkeinpä koska tahansa?

Voisinkin sanoa, että kerran se vain kirpaisee, mutta kun se on kirpaissut jo monta kertaa. Ja arpeni saavat pelkäämään, että tulee sattumaan vastakin.

Tahdon ryhdistäytyä. Tahdon näyttää itselleni olevani se mies, joka tähän soppaan kiskottiin, tahdon näyttää, että maljani ei tästä läiky.

Tahdon uskaltaa sanoa, että rakastan.

Täytynee asettaa itselleni aikaraja, että en lähde taas itseäni karkuun, minä en suostu olemaan se pelokas luihu enää. Minä näytän, että pystyn sanomaan ääneen sen, mitä kerron, kun hautaan kasvoni hänen hiuksiinsa. Sen minä itseltäni vaadin, että saan suuni auki siinäkin, millä on oikeasti väliä.

Rasvatyven ja rokkasumu

Hän sai pyytämäänsä välimatkaa. Se tuntuu yllättävän vähän pahalta.

En silti voi kieltää, etteikö kaivertaisi, kun tuntuu, että välillämme on kuin upottava harso. En saa otetta, tosiaan, sumun lailla on hän kauempana aina, kun astuu lähemmäksi.

Ehkä kuitenkin parempi näin, elämäntilanteet huomioiden. Ehkä tämä on meille molemmille armeliaampaa juuri tässä hetkessä, juuri tässä ajassa. Niin paljon on meneillään, niin paljon myllerrystä - minulla olisi aivan liian monta tilaisuutta laittaa kaikki päreiksi, jos joku olisi niin kovin lähellä minua näinä päivinä.

Tuntuu, että toistan itseäni eikä minulla ole uutta sanottavaa, siksihän en ole aikoihin kirjoitellutkaan. Ulappa kun tuntuu näyttävän kovin samanlaiselta jokainen aamu, jokainen ilta.

Näin unta rakkaudesta, jota koskettaa voi en

Se oli kauempana aina, kun luulin löytäneeni sen.
- Tuula Amberla: Näin unta rakkaudesta

Jonkin aikaa minulla melkeinpä olikin jotain, mitä olen niin kauan katsonut vierestä. Se oli tarpeeksi lähellä, jotta toiveikas kuplinta jaksoi ja uskalsi täyttää olemukseni.

Mutta untahan se oli, unta vain. Sumu hälveni hänestä, ja sai poistuessaan valon taas sattumaan silmiini.

Kyllähän minä tiesin sitä odottaa. Tiesin, ettei se voisi olla niin vaivatonta. Ei jotain niin utuista kesytetä niin vaivatta, ei jotain niin hentoa, mutta silti pajun lailla notkeaa voi sulkea syleilyynsä ilman, että tuo siitä häiveen lailla häviää, kun avaa silmänsä. Tiesin, että hän tulisi kertomaan, ettei tämä käy päinsä enää. Minussa ei silti ollut miestä kertomaan, että tiesin, laittamaan leikkiä kesken kun se oli kauneimmillaan. Ei, minä olin heikko kuin kuollut oksa enkä saanut sanaa suustani, vaan tien kulkijan lailla tartuin joka hetkeen, joka minulla oli olevinaan.

Kulkijahan minä olenkin. Väsynyt, raihnainen kulkija, joka luuli pääsevänsä pirtin lämpöön oikaisemaan kylmettyneet jalkansa. En osannut edes ajatella, ettei mitään pirttiä vielä olekaan. On vain virvatulen leirinuotio, jota en malta olla seuraamatta, niin sen lämpöä kaipaan. Niin kaipaan niitä vaaran kuningattaren villejä silmiä, niin janoan joka hetkeä, jona hän suvaitsee minuun katsahtaa. Aivan kuin eläisin niistä pilkahduksista, niin ne saavat veren taas kiertämään jaloissani, voidakseni taas vaeltaa seuraavaan paikkaan, josta savu nousee. Toivoen, josko ehtisin sinne vielä, kun nuotio palaa.

Hän toivoo, josko näkisin muitakin silmiä. Aivan itsenikin vuoksi. Mutta minä en näe kuin varjoja ja tyhjiä peilejä. Olen nähnyt niitä kylliksi, ne eivät jaksa herättää mielenkiintoani. Eivät ne tyhjät peilit ansaitse saada samaa kohtelua kuin se villi tuli, eikä olisi oikein katsoa tyhjään peiliin ja väittää, että se tyhjä peili tuntuisi samalta kuin se villi tuli. Ei peiliä eikä itseäni kohtaan.

En voi kuin odottaa. Kuinka kauan, siitä en itsekään aina ota selkoa. Mutta sillä ei liene merkitystä, sillä sen jo tiedän, etten voi paeta sitä, mikä polulleni on suvainnut saapua.
Vielä kävellemme samaa tahtia. Vielä hän näkenee kultaisen leijonan ja vielä minä saanen niskastani maantien tuhannet pölyt, jotta pysyn hänen tahdissaan.

Come watch me hit the ground with the most fantastic sound

Uhhuh.

Viime päivät ovat jostain syystä olleet kovin kuluttavia. Tunnen itseni tikkuiseksi ja kuluneeksi. En jaksa ja tuntuu, että pilaan jatkuvasti sosiaalisia tilanteita omalla särmikkyydelläni, jolle en kuitenkaan mahda mitään tällä hetkellä. Jos yritän siloitella, se puree hetken päästä minua itseänikin muitten lisäksi. Toisinaan turhauttaa olla tunnevammainen...

Sosiaaliset tilanteet ovat viime aikoina kyllä lässähdelleet ihan ilman minuakin. Ja muutenkin on väljähtänyt tunnelma kovin monella tapaa. En pidä siitä.
Kiire hiipii taas niskaan. Enkä taaskaan tee sille mitään.

Kaipaan häntä. Hänen läheisyyttään, yhteyttämme. Hän on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, vaikka erinäiset asiat varjostavatkin. Hänkin on ollut hieman etäinen. Huoh.

Kaipaan sieluni sisarta myös.
Tyttö pieni, anteeksi kaikesta mitä tein. Olen pahoillani erehdyksestäni, mitä tulee sen rakkauden laatuun jota sinua kohtaan tunsin. Joskus tuntuu, että ilman sitä erhettä meillä voisi vielä nykyäänkin olla enemmän kuin meillä koskaan olikaan.
Tulisitpa takaisin, pikkusisko, kunpa et pelkäisi minua. Ei se sinun vikasi ole etkä sinä sille mitään mahda. Olen pahoillani. Todella.


Tuntuu, että kaikki hajoaa ja mitä enemmän yritän korjata, sitä enemmän saan hitaasti murenemaan.
Onko sitten jokin ihmekin, että tunnen itseni kuluneeksi kuin kolmikymmenlukuiset nupukivet ja keltainen lippakioski, josta myydään alaikäisille tupakkaa kaupungintalon edessä?

Tulee yö ja vie kaiken pois

"Onhan se nyt ihan hullua antaa elämänsä ja luottamuksensa toisen käsiin. Ja silti aika moni rakastuu."
- Sipe Santapukki

Eilinen oli kaunis päivä. Kovin kaunis, kaunis kuin hän.

Tahdon valssata kanssasi aamun ensi aurinkoon, tahtoisin silmiisi katsoa kun puhun tunteista ja kun laulan mukana kauniita sanoja.

Mitä sinä tahdot? En enää voi tietää, vältän arvaamasta, ne yleensä mättää. Kertoisitko mulle, kulta pieni?