Harmaan päivän pohdintaa

Kiirettä pitää.

Käyn koulua ja silleen. Kuuntelen japanilaista perinnemusiikkia ja uppoan sumuisen käärmekaupungin tunnelmiin.

Sade kasteli minut tänään täysin. Nyt jalkani ovat kylmät ja nahkeat. Ulkona ilma on kosteaa, viileää ja raikasta. Mereltä nousi päivän aikana kolmesti sumu ja sade ainakin yhtä monta kertaa. Vielä ehtii useaan otteeseen.

Meressä on maagista alkuvoimaa. Se virtaa kuin ajatukset - vain pinnan laineet voi nähdä, mutta kun siihen tarpeeksi korkealta hyppää, saa kokea, mitä pohjavirtaus onkaan.

Rönsyilyä

Viime yönä suteni heräsi ja juoksin metsään.

Juoksin metsään, kipusin kukkulalle kivimiehen laelle ja lauloin kutsun sydämeeni länsituulen mukana kaukaisuuteen.

Sieluuni syttyi meripihkankeltainen liekki sillä hetkellä, kun otin ensimmäisen laukan rykäyksen kohti lehtoa. Se palaa edelleen. Olen kaikkea muuta kuin staattinen, rätisen ja surisen, pyörteilen ja pyrähtelen. Vie yöunet tällainen, mutten valita. Bussissa kotiin voi torkkua, vaikka saattaakin päätyä vähän kauemmas kuin on tarkoitus.

Joka päivä bussissa kotiin suunnittelen päivänokosia sohvalla, mutta ulos päästessäni maailma lumoaa minut ja unohdun touhuamaan tuntikausiksi. Tuhtaan ja pohdin, ja sitten onkin jo ilta.


Sivuvaikutuksena syntyy ahdistusta tekemättömistä asioista. Kun ehdin unohtaa sen, rundi alkaa alusta.

Olen villi ja opportunistinen, näen mahdollisuuksia kaikkialla. Sillä, ettei ajattele kovin pitkälle, tuntuu pääsevän pitkälle - tai sitten vain en huomaa junnaavani, mikä on sekin ihan positiivista. Tietoisuus on juuri tällä hetkellä ahdistava asia, koska kun menen tietoiseen tilaan, kaikki tekemättömät asiat kaatuu päälle. Niskasta ei saa tartuttua kun se kääntyy alta pois kun huomaa jotain jännempää.

No the moth don't care if the flame burns real

Tä vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

En oikeastaan pistä pahakseni. Viihdyn puolitranssissa, mikä näkyy iskevän jo ajatuksesta hänestä. Olisihan se tietenkin positiivista, jos jotain tapahtuisi johonkin suuntaan, niin ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa.

Kun katsoin itseäni peilistä, totesin, että olen aika riutunut. Se nauratti. Harmaat silmänympärykset, hiukan eksynyt katse.
Ruokahaluni on hävinnyt johonkin. Tai no, kyllä mulle nälkä tulee ja syön, mutta ei suuremmin tee mieli. Jos ei tulisi nälkä, voisin olla syömättäkin, heikottaahan minua nyt joka tapauksessa. Sekin on tavallaan hyvä olo.

Scandinavian Music Group kuiskii korviini ja minä hengitän valssin tahtiin.

Ajoittain pohdin, koska tyven hajoaa, koska lampeeni heitetään kivi, joka nostaa vesilasiin myrskyn.
Sitten ajattelen, ettei niin tarvitse käydä.

Mieleni kasvattaa oksia, sarvet ja sulkia. Siivetkin. Sammal kasvaa selkääni ja siihen nousee vanamonkukkia.

Ehkä minusta tulee menninkäinen mieleni metsään.

Meripihkasilmä

Oon ihan sekaisin. Siis oikeasti.

Mulle käytännössä täysin tuntematon ihminen ei ole ikuisuuteen pistänyt mun päätä tällä tavalla sekaisin. Kokemus on jopa tavallaan ahdistava.

Viimeksi kun näin kävi, se johti kahden vuoden yksipuoliseen romanssiin. Ellei sen jälkeen tullutta miedompaa tapausta lasketa, eikä minusta lasketa.

Sen päivän jälkeen, kun hänet ensi kerran näin, menetin yöuneni ajatusteni vaeltaessa hänen luokseen. Tunsin itseni hulluksi. Sitä minä varmaan olenkin. Hullu mikä hullu.
Seuraava päivä meni ajatusten repiessä köyttä. Juupas, eipäs, mitä jos, voi ei, äh, mitä jos, mitä jos, ei kuitenkaan, ääh, voi ei, juupas, eipäs. Sydäntäni raastoi hurrikaani.
Sitä seuraavana päivänä hänen hymynsä palautti toivoni. Halaus ja toinenkin pitivät minut pilvessä, jossa olen edelleen. Pikku hiljaa alan palata takaisin maan pinnalle, olen heikko, tärisen, pelottaa. Mitä nyt?

Tämä on ihan kauhean pelottavaa. En tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi uskaltaa tehdä.

Mitä sanoa?
Mitä tuntea?
Jännitystä, pelkoa?
Itsensä siteeraaminen tuntuu tyhmältä. Mut toi kuvaa omia fiiliksiä aika hyvin. Runo jatkuu toiveikkaana, mutten vain tiedä, uskallanko olla toiveikas! En tunne sitä ihmistä lainkaan! Tiedän vain, että hänen katseensa vangitsi minut ensi vilkaisulla, valoi sydämeeni kultaa.

Sääli vain, että jalometallit ovat niin julmetun painavia.

Ehkä minun tosiaan pitäisi vain mennä sillä, että olen hullu. Hulluudella saa paljon anteeksi. Se vapauttaisi joistain sosiaalisista kahleista, joissa nökötän tukevasti edelleen. Kun vain osaisin antaa itselleni anteeksi riskin noloihin tilanteisiin tai vastakaiun puutteeseen.

Kun vain osaisin antaa itselleni luvan heittäytyä niin kuin olen aina halunnut, mutta mitä en vain uskalla tehdä. Kunpa osaisin antaa itselleni luvan uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä, kohtaloon, rohkeuteen, runoilijan charmiin.

Vapisen ja olen kömpelö, pala kurkussa. Ajatukseni harhailevat kuin dementikolla. Kasvoilleni kiipeää hento, arka hymy, kun ajatukseni harhailevat hänen hymyynsä, hänen ääneensä.

Hänhän saattaisi olla idioottikin. Todennäköisyys vain on ikävän pieni.
- lainaus kuvapäiviksestäni depressiiviseltä hurrikaani-illalta. Nyt tuo lause naurattaa. En minä vielä ihan selvä ole. Kolme neljäsosaa minusta toivoo, etten ikinä enää tästä pilvestä laskeudukaan.

-------------------------------------

Pari tuntia myöhemmin: voi jumalauta tä mihinkään lähdössä ole, oon vaan pahemmin pilvessä kännissä ja piripää, en osaa kirjoittaa, hyperventiloin, itken nauran hymyilen tä ei lopu tä ei lopu sen ei tarvi loppua.

En tiedä susta mitään, en mitään, se ei haittaa, mä rakastan sua, tutustua voi myöhemminkin, eiks juu?

Voi hitto, miks mä lähdin niin aikaisin. Olis pitänyt jäädä vielä hengaamaan siihen hetkeksi. Ihan sama vaikka ois tullut ulkopuolinen olo. Ei sillä ole väliä. Mä oisin saanut katsella sun silmiesi tuiketta hetken pitempään, nauraa vierestä hassutuksille, sanoa jotain sinne tänne aina välillä siitä huolimatta, ettei juuri kuunnella. Ei se ois haitannut.