Viime yönä suteni heräsi ja juoksin metsään.
Juoksin metsään, kipusin kukkulalle kivimiehen laelle ja lauloin kutsun sydämeeni länsituulen mukana kaukaisuuteen.
Sieluuni syttyi meripihkankeltainen liekki sillä hetkellä, kun otin ensimmäisen laukan rykäyksen kohti lehtoa. Se palaa edelleen. Olen kaikkea muuta kuin staattinen, rätisen ja surisen, pyörteilen ja pyrähtelen. Vie yöunet tällainen, mutten valita. Bussissa kotiin voi torkkua, vaikka saattaakin päätyä vähän kauemmas kuin on tarkoitus.
Joka päivä bussissa kotiin suunnittelen päivänokosia sohvalla, mutta ulos päästessäni maailma lumoaa minut ja unohdun touhuamaan tuntikausiksi. Tuhtaan ja pohdin, ja sitten onkin jo ilta.
Sivuvaikutuksena syntyy ahdistusta tekemättömistä asioista. Kun ehdin unohtaa sen, rundi alkaa alusta.
Olen villi ja opportunistinen, näen mahdollisuuksia kaikkialla. Sillä, ettei ajattele kovin pitkälle, tuntuu pääsevän pitkälle - tai sitten vain en huomaa junnaavani, mikä on sekin ihan positiivista. Tietoisuus on juuri tällä hetkellä ahdistava asia, koska kun menen tietoiseen tilaan, kaikki tekemättömät asiat kaatuu päälle. Niskasta ei saa tartuttua kun se kääntyy alta pois kun huomaa jotain jännempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti