Meripihkasilmä

Oon ihan sekaisin. Siis oikeasti.

Mulle käytännössä täysin tuntematon ihminen ei ole ikuisuuteen pistänyt mun päätä tällä tavalla sekaisin. Kokemus on jopa tavallaan ahdistava.

Viimeksi kun näin kävi, se johti kahden vuoden yksipuoliseen romanssiin. Ellei sen jälkeen tullutta miedompaa tapausta lasketa, eikä minusta lasketa.

Sen päivän jälkeen, kun hänet ensi kerran näin, menetin yöuneni ajatusteni vaeltaessa hänen luokseen. Tunsin itseni hulluksi. Sitä minä varmaan olenkin. Hullu mikä hullu.
Seuraava päivä meni ajatusten repiessä köyttä. Juupas, eipäs, mitä jos, voi ei, äh, mitä jos, mitä jos, ei kuitenkaan, ääh, voi ei, juupas, eipäs. Sydäntäni raastoi hurrikaani.
Sitä seuraavana päivänä hänen hymynsä palautti toivoni. Halaus ja toinenkin pitivät minut pilvessä, jossa olen edelleen. Pikku hiljaa alan palata takaisin maan pinnalle, olen heikko, tärisen, pelottaa. Mitä nyt?

Tämä on ihan kauhean pelottavaa. En tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi uskaltaa tehdä.

Mitä sanoa?
Mitä tuntea?
Jännitystä, pelkoa?
Itsensä siteeraaminen tuntuu tyhmältä. Mut toi kuvaa omia fiiliksiä aika hyvin. Runo jatkuu toiveikkaana, mutten vain tiedä, uskallanko olla toiveikas! En tunne sitä ihmistä lainkaan! Tiedän vain, että hänen katseensa vangitsi minut ensi vilkaisulla, valoi sydämeeni kultaa.

Sääli vain, että jalometallit ovat niin julmetun painavia.

Ehkä minun tosiaan pitäisi vain mennä sillä, että olen hullu. Hulluudella saa paljon anteeksi. Se vapauttaisi joistain sosiaalisista kahleista, joissa nökötän tukevasti edelleen. Kun vain osaisin antaa itselleni anteeksi riskin noloihin tilanteisiin tai vastakaiun puutteeseen.

Kun vain osaisin antaa itselleni luvan heittäytyä niin kuin olen aina halunnut, mutta mitä en vain uskalla tehdä. Kunpa osaisin antaa itselleni luvan uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä, kohtaloon, rohkeuteen, runoilijan charmiin.

Vapisen ja olen kömpelö, pala kurkussa. Ajatukseni harhailevat kuin dementikolla. Kasvoilleni kiipeää hento, arka hymy, kun ajatukseni harhailevat hänen hymyynsä, hänen ääneensä.

Hänhän saattaisi olla idioottikin. Todennäköisyys vain on ikävän pieni.
- lainaus kuvapäiviksestäni depressiiviseltä hurrikaani-illalta. Nyt tuo lause naurattaa. En minä vielä ihan selvä ole. Kolme neljäsosaa minusta toivoo, etten ikinä enää tästä pilvestä laskeudukaan.

-------------------------------------

Pari tuntia myöhemmin: voi jumalauta tä mihinkään lähdössä ole, oon vaan pahemmin pilvessä kännissä ja piripää, en osaa kirjoittaa, hyperventiloin, itken nauran hymyilen tä ei lopu tä ei lopu sen ei tarvi loppua.

En tiedä susta mitään, en mitään, se ei haittaa, mä rakastan sua, tutustua voi myöhemminkin, eiks juu?

Voi hitto, miks mä lähdin niin aikaisin. Olis pitänyt jäädä vielä hengaamaan siihen hetkeksi. Ihan sama vaikka ois tullut ulkopuolinen olo. Ei sillä ole väliä. Mä oisin saanut katsella sun silmiesi tuiketta hetken pitempään, nauraa vierestä hassutuksille, sanoa jotain sinne tänne aina välillä siitä huolimatta, ettei juuri kuunnella. Ei se ois haitannut.