Mulla on jatkuvasti huono olo, enkä tiedä, onko se puhtaan fyysistä vai tuleeko se jostain muusta. Sekös ärsyttää. Olisi mukavaa olla olematta enemmän tai vähemmän lamaantunut koko ajan.
En saa mitään aikaiseksi juuri silloin, kun pitäisi olla paras putki päällä. Ärh.
Ärsyttää myös se, että vainoharhaisuuteni tuntuu tekevän paluuta. En tahdo takaisin siihen loukkuun. En tahdo spekuloida koko ajan, että "mitä tuokin musta ajattelee, miksköhän se tekee noin ja noin, miksköhän se ei tee noin, mitäköhän se tekee, mistä tä muutos johtuu, en kai mä oo taas sotkenut asioitani?" jne. Tahtoisin uskoa siihen, etteivät ihmiset turhaan säiky sanomisiani tai kirjoittamisiani - nehän kuvastavat aina sitä hetkeä, jona ne on sanottu tai kirjoitettu. Sen hetken hävittyä, olosuhteitten muututtua, voivat ajatukseni olla jo aivan eri raiteilla. Haluaisin uskoa, että niin ovatkin, vaikka todellisuudessa yritän kovasti tyrkkiä niitä raiteelta toiselle vaihtelevalla menestyksellä. Juuri nyt menestyn tässä huonosti, vaikka minulla olisi varmaan enemmän syitä onnistua kuin koskaan. Joka tapauksessa ainakin tiedostan, koska mietteitteni olisi aiheellista ottaa uusi suunta ja pyrin sen aikaansaamaan. Joskus se sattuu, ja yritän teeskennellä itselleni, etten tiedä miksi siitä yksinkertaisesta syystä, että syyni tuntuu typerältä.
Yritän kovasti elää vapautunutta, avointa, tunne- ja ilmaisurikasta elämää, mutta menneisyyteni ja sen tuottama itseäni aina tilaisuuden tullen liiskaava mentaliteettini tekee sen vaikeaksi. Jos ollaan analyyttisiä, ei minulla ole mitään syytä uskoa tapahtumien saavan käännettä siihen suuntaan mihin minä ne mieluiten ohjaisin, päin vastoin. Tai jos olisikin, niin sitä seuraava alamäki olisi jo syöksylaskua. Järkeni kehottaa minua tukkimaan tunteitten tie tajuntaani, mutta miten kaikista maailman ihmisistä minä sen teen?
Olen myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, että olisin onnellisimmillani, jos päästäisin järjen soimaavasta äänestä irti. Nyt olen saanut huomata, ettei se välttämättä toimikaan, jolloin järkipuoleni on riemastunut ja alkanut tanssia ripaskaa niskallani. Se sattuu. En pidä järjestäni, koska sen ääni on niin tavattoman kylmä, kuiva ja pessimistinen. Pidän paljon enemmän tunteitteni äänestä ja kuuntelisin sitä mielelläni, ellen olisi kerta kerran jälkeen saanut huomata, ettei se ole siinä määrin yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa, että sen kuuntelu sanottavasti helpottaisi elämääni.
Kriisi. En enää tiedä, mikä on oikein, mikä olisi hyvä ratkaisu minulle. En tiedä edes, mikä vaihtoehdoista tekisi minut onnelliseksi tai onnellisemmaksi ja samaan aikaan järkeni ja tunteeni eivät anna vaihtoehtoja. Ikävää vain, että niitten näkemykset minulle parhaasta ratkaisusta ovat täysin päinvastaiset. Olen lamaantunut, en saa ajatuksia kulkemaan. Pitkästä aikaa pelkään, pitkästä aikaa mietin, mitä minusta ajatellaan. Lopettaisin sen ajattelemisen todella mielelläni, mutten jotenkin pysty. Tahtoisin niin voida rehellisesti sanoa, ettei minua kiinnosta, mitä hän minusta on mieltä, mutten voi. Minua piru vie kiinnostaa ja paljon. Ei pelkästään sen takia, että tunteet ovat sotkeneet pääni, vaan ihan järjenkin kuriositeettina. Totta kai minua kiinnostaa, kun minua on sanottu mielenkiintoiseksi - tahdon tietää, millä tavalla, etenkin, kun tämän kertoja itsekään ei tiedä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää, pitääkö tämä edelleen paikkansa vai olenko onnistunut lätkäisemään kaikki korttini jo pöytään niin tyhjentävästi, ettei minussa ole enää mitään tutkittavaa. Tahtoisin kysyä suoraan, mutta se tuntuu typerältä. Pitäisi osata luopua tuostakin ajatuksesta - se, että jokin tuntuu typerältä, ei ole mikään peruste. Silti käytän sitä sellaisena. Paha tapa.
Hetki sitten olisin myös halunnut pystyä olemaan hänelle kiukkuinen. Mutta enää en edes tahdo.Se on ihan hyvä asia - en nimittäin jostain syystä osaa ärsyyntyä hänelle. Sekös vasta onkin pelottavaa. Huolimatta siitä, että tarpeeksi suuttuessani olen valtavaksi häpeäkseni väkivaltainen, en ikinä, koskaan pystyisi vahingoittamaan häntä. En edes vaikka hän löisi ensin. Hän voi tehdä minulle asioita, joista löisin aivan keneltä tahansa muulta nenän naaman sisäpuolelle, enkä pysty kuin hämmentymään, ehkä ahdistumaan. Se on kamalaa siitä huolimatta, että hän on tavallaan sanonut, ettei toista temppuaan - ei minua karmi se, että hän todella tekisi sen. Minua karmii se, että hänellä on mahdollisuudet hajottamiseeni aivan koska tahansa. Se on pelottavaa, koska kellään muulla ei ole ennen ollut tuollaista mahdollisuutta valtaan minua kohtaan, vieläpä ilman mitään sopimuksia ja aikana, jolloin en enää ole mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja. Samalla minua ei kuitenkaan pelota yhtään - päin vastoin, pääni on sekaisin tasan niin kauan, kunnes saan hänet taas näköpiiriini, jolloin myllerrys mielessäni asettuu ja ajatusvirta ottaa selkeät, rauhalliset uomat aivan itsestään. Se on todella rentouttavaa.
Tulenkohan katumaan tämän julkaisua? En anna itseni miettiä niin kauaa. Kirveltää jos on kirvelläkseen, perhana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti