Niin tai näin, ehkä väärin päin

"Your hands are cold."

Olin tänään (tai oikeastaan eilen, koska nyt on aamuyö) kaverin luona. Meillä oli tosi mukava iltapäivä ja ilta. Katsoimme myös aivan ihanan elokuvan.

Ajoitus elokuvalle olisi voinut olla parempikin, elokuva oli nimittäin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Näin sen ensimmäistä kertaa, ja tiesin tarinasta hyvin vähän etukäteen (vain Mr. Darcy-ihkutuksen verran). Varsin pian minulle kuitenkin selvisi, ettei kyseessä ole sellainen elokuva, joka minun kannattaa katsoa, jos olen tunteellisella päällä tai pienessä sievässä. Ellen sitten nimenomaan halua itkeä loppuiltaa ja -yötä joko sitä, miten kaunis tarina on tai sitten usein tällaisten tapahtumakulkujen lieveilmiönä syntyvää "forever alone"-kompleksiani.

Olen typerä romantisoiva hupsu, kun haaveilen aamuöisestä kohtaamisesta juuri ennen auringonnousua kasteen ja udun peittämillä peltomailla. Todellisuudessahan en ikinä jaksaisi nousta sellaiseen aikaan tai olisin ahdistunut valvomisestani enkä pystyisi rentoutumaan millään ilveellä.

Todellisuudessa olen kateellinen tuollaisten romanttisten kertomusten hahmoille. Tavattoman kateellinen. Jopa siitä, että he ovat molemmat valvoneet läpi yön ajatustensa valvottamina. Kateellinen olen siksi, että he sattuvat vaeltamaan samalla niityllä ajatustensa ajamina ja kohtaamaan toisensa.

"You hands are cold."

Herra Darcyn kädet ovat kylmät.
Minun käteni eivät ole kylmät. Sieluni on kylmä. Se palelee suojatta, eikä sitä lämmitä neidon suudelma, kuten herra Darcyn kättä.

Joskus mieleni tekee huutaa. Kiivetä seudun korkeimmalle kukkulalle, kivimiehen päälaelle pienen kaiverretun Otavan ylle ja vaikertaa yksinäisyyttäni kuin susi vailla laumaansa. Repiä sydänjuurieni ympärille kiertynyt rihma ääneksi, joka rohisisi kurkustani kaikuen meren salmessa, niityn notkelmassa, metsien sylissä.

Miksen tee sitä?
Siksi, että se menettäisi hohtonsa, kun kukaan ei vastaisi. Minulle tulisi vain entistä surkeampi olo. En parultani näkisi kompuroida kotiin revittyäni itseni hajalle, käsitettyäni yksinäisyyteni taivaan alla koko mitassaan.
Ja mitä jos joku vastaisi? Mitä minä sitten muka tekisin?
Ehkä säikähtäisin. Ehkä ajattelisin, että näen varmaan unta. Ehkä pelkäisin, että joku tekee pilaa kustannuksellani. Luultavasti niin.

Ehkä eniten minua kiusaa, miten elämäni on täynnä Pemberleyn patsaita. Kuinka hämmentävää onkaan kohdata ystäviä, joihin on ollut rakastunut ja joilta on saanut rukkaset, joitten vuoksi on jälleen kerran itkenyt yksinäisyyttään, puhdistanut sydämensä haavoja suolavedellä silmännurkista. Se onkin suurin emäsyntini, johon syyllistyn yhtenään. Miksi ihmeessä minä ihastun ja rakastun kavereihin ja ystäviin, vaikka pahimmillaan se on jopa täysin pilannut hyvän ystävyyden? Miksi kiusaan itseäni tällä tavoin?

Heitä on niin paljon. He ovat kauniita kuin vuotiaat peurat, kuin vuoristopurot, kuin lehtometsä, kuin metsän nymfit, sekä sielultaan että kuoreltaan. Heissä on aina hippu jotain tuttua, kuin olisin kohdannut heidät entisessä elämässä, heidän miellyttävyytensä ihmisinä tekee heistä taianomaisia. Heidän silmissään on eloa, joka herättää minussa tarpeetonta toiveikkuutta enemmästä kuin olisi ikinä aihetta.

Kuukkeli, Helmipöllö, Heinäsorsa, Naurulokki, Haarapääsky, Taivaanvuohi, Mustarastas, Pensasvarpunen, Suokukko...

Niin paljon ihania persoonia, joitten vuoksi olen särkenyt sydämeni uudestaan ja uudestaan, kun en osaa pitää tunteitani järkevällä etäisyydellä. En aivan joka kerta, mutta olen käynyt tarpeeksi lähellä pelätäkseni tämän kohtalon toistuvan kohdallani. En jaksa uskoa, että parantaisin tapojani, kun olen joka kerta vannonut sen tekeväni.

Sen sijaan vain pelkään rakastaa. Niin ihana kuin se tunne onkin, joka sydämeni valtaa, kun tunnen ihastuksen liplatukset, se on samalla tavattoman pelottava, se kylmää ja saa ruoan maistumaan tuhkalta suussani, kun ajattelen asiaa vähänkään pitemmälle. Eihän hänkään voi minusta pitää, kun eivät edellisetkään pitäneet. Pilaisin vain hyvän ystävyyden. Toisin turhaa nihkeyttä ihmissuhteeseen tulemalla liian iholle.

Kaikkein kamalinta on kuunnella senhetkisen Feenikslintuni valittavan yksinäisyyttään. Miten tahtoisinkaan sitä helpottaa, kunpa se toimisikin niin! Mutta se ei toimi niin. Toisiksi kamalinta on kuunnella hänen kujertavan onnellisena seurustelusuhteestaan. Miten tahtoisinkaan olla se, josta hän puhuu. Mutten voi. Kolmanneksi kipeintä tekee kuunnella juttuja siitä kaupan kassasta, joka oli mukava katsella ja joka tuntui ajatelleen samoin, siitä henkilöstä, jonka kanssa hän vaihtoi sanan, pari baarissa tai siitä, jonka kanssa hän on lähetellyt viestejä... Miten tahtoisinkin olla onnellinen niistä iloista hänen kanssaan, mutta ne vääntävät sydäntäni, sillä ne vahvistavat uskomukseni siitä, ettei hän minua näekään. Ei sillä silmällä, jonka toivoisin minut löytävän.

Vaikka varpunen kuinka hyppäisi pensaastaan, on hän silti vain harmaa varpunen katukiveyksellä. Varpuselle on mukava syöttää pullanmuruja ja sen tyhjänpäiväisen kuuloista sirkutusta kuunnella, mutta kuka sellaisen nyt sisälle toisi.

Ehkä hyppään väärälle kadulle. Mutta on niin pelottavaa hypätä millekään muulle kadulle kuin sille, jota pensaani reunustaa. Muut kadut ovat kaukana, ne ovat etäisiä ja vieraita, enkä osaa niillä kulkea. Se pelottaa minua, enkä uskalla käyttäytyä omana itsenäni tai tutustua kehenkään kun mietin vain, miten kuuluu toimia. Omalla kadullani kuulun maisemaan, ja muistakin pensas tuntuisi autiolta ilman tyhjänpäiväistä sirkutusta. Siellä uskallan sirkuttaa, kun tiedän, että siitä jollain tavalla pidetään.

Miksi sydämeeni sattuu? Onhan minulla ystäviä, miksen voi vain olla onnellinen heistä? Miksi minun täytyy kaivata jotain muuta heiltä kuin ystävyyttä, onhan jo se kultaa?