Tänään minulla oli hyvä päivä.
Olin ystävieni kanssa piknikillä. Ostin sinne mansikoita (Florence on vetinen, mutta makea lajike - haluan mansikoitteni kuitenkin maistuvan joltain muultakin kuin fruktoosilta, joten ensi kerralla maksan sen 50 senttiä lisää litralta) ja herneitä, ja kuten tavallista, söin ne melkein kaikki itse, vaikka kuinka tyrkytin niitä muillekin.
Ikävä kyllä kumpikaan ystävistäni, joita olin yrittänyt kumpaakin vuorotellen kysyä seurakseni, ei päässyt tulemaan. Toinen heistä ei kyllä rehellisesti jaksanut vaivautua. No, hän ei pidä seurueesta, jossa nykyään usein liikun, tai oikeastaan yhdestä sen jäsenestä, suotakoon se muuten niin virheettömälle ihmiselle anteeksi.
Tästä huolimatta en ollut laisinkaan yksinäinen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. Jutustelin piknikin emännän avecin kanssa mukavia, mutta mitään ihmeellistä yhteyttä välillämme en tuntenut, mikä on luultavasti vain hyvä. Hän nimittäin muuttaa Belgiaan pian. Kutsujen emäntä oli tästä hyvin murtunut kyseessäolevan henkilön erkaantuessa seurueestamme, vaikkei hän sitä kovin julkisesti näyttänytkään. Eihän se olisi ollut hänen arvolleen sopivaa. Juttelimme paljon järkeviä ja järjettömiä, ja sain nauraa kunnolla. Nauru tekee hyvää sielulle, se on balsamia jokaiseen haavaan. Jää suli sydänalastani taas joksikin aikaa.
Uskaltauduin jopa olemaan lähellä yhtä linnuistani. Pääni hänen sylissään maaten huomasin helpotuksekseni, etten ole enää rakastunut häneen. Nyt hän viimeistään todella on vain ystävä, juuri niin kuin halusikin. On aina hienoa, kun on yksi asia vähemmän ahdistamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti